Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Arojen valtijaiden joukossa eli hajallaan paljon nestoriolaisia ja muhamcdilaisia aina Kathaihin saakka. Viimeksi mainitussa maassa nestoriolaisilla Rubruckin saamain tietojen mukaan oli seurakuntia viidessätoista kaupungissa, piispa yhdessä ja paljon vaikutusvaltaa kaikkialla. Mutta kuta vähemmän sanottiin näitten nestoriolaisten kristillisyydestä, sitä parempi Rubruckin mielestä. He olivat peräti rappeutuneet, omistaneet pakanallisia ja tataarilaisia tapoja, jotkut pitivät monta vaimoa, ollen pahempia kuin itse Mongolit. Ei voinut sanoin kuvata heidän kopeuttaan, juoppouttaan ja tietämättömyyttään. Toiset harjottivat noituutta miekoilla, tuhkalla, kivillä ja oksilla. Jumalanpalveluksessaan he käyttivät kristityistä maista ryöstettyjä kalkkeja. Tosin he olivat saaneet suurkaanin perheen osottamaan ristille kunnioitusta ja pitämään erästä paastoa, mutta tämä ei korvannut heidän huonoa elämäänsä ja oppinsa puutteita. Sillä he söivät lihaa perjantaina niinkuin muhamedilaisetkin, heidän pappinsa olivat naimisissa ja käyttivät Syyrian kielisiä kirjoja, vaikka olivat itse kielen unhottaneet ja lukivat ja lauloivat kuin papukaijat. Tästä kuvauksesta selvään puhuu sen ajan latinalaisen kirkon suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, viha vanhaa kristittyä harhaoppia kohtaan, vaikkapa lieneekin totta, että nestoriolainen kirkko jo silloin oli perin pohjin rappeutunut. Se ei suinkaan ollut ihmeellistä, sillä eliväthän he erillään kaikista semmoisista keskuksista, jotka olisivat kyenneet heidän uskontoaan tehokkaasti tukemaan ja ylläpitämään korkeampaa oppia ja valistusta.

30 p. marrask. Rubruck saapui Ala-Kulille, joka oli myrskyinen kuin meri. Toinenkin järvi nähtiin vuoristossa Ebi nor, josta virtasi joki; joen laaksossa kävi kammottavan kova tuuli. Tämän laakson poikki he kulkivat, vaikka tuuli oli niin kova, että oli heidät veteen puhaltaa. Vuoriston poikki, huonoja laidunmaita, kaksinkertaisia päivämatkoja tehden, ankarissa pakkasissa, saavuttiin 13 p. joulukuuta rotkoon, joka oli tunnettu pahoista hengistä. Munkit torjuivat niitä laulaen Nikaian uskontunnustusta ja kirjottivat tataarilaisten oppaittansa suojaksi »Credon» ja »Pater nosterin». Joulukuun lopulla tultiin vuoriston toiselle puolelle varsinaiseen Mongoliaan, joka jälleen oli lakeutta ja niin tasaista kuin meri. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen saavuttiin suurkaanin leiriin, jossa munkit saivat vähäisessä teltassa kurjan asunnon. Oppaalle sitä vastoin annettiin suuri teltta, hyvä kestitys ja viiniäkin, joka Rubruckin mielestä oli yhtä hyvää kuin paras Auxerren viini. Rubruck oli niin masennuksissaan Mongolien kopeudesta, heidän osottamastaan halveksumisesta ja itsepintaisesta luulostaan, että muka Ranskan kuningas oli lähettänyt heidät tarjoamaan alistumustaan, että hän mielestään iloisesti olisi uhrannut vaikka henkensä saarnatakseen ristiretkeä moisia röyhkeitä raakalaisia vastaan.

Rubruck Mangu kaanin vieraana.

Joulukuun 28 p. Rubruck esitettiin Mangu kaanille. Munkit kulkivat avojaloin ja tämä herätti niin suurta ihmetystä, että heitä katseltiin kuin kummituksia. Rahvas ihmetteli, eivätkö he luulleet raajojaan tarvitsevansakaan, kun niin armotta ne paljastivat. Unkarilainen vanki, joka oli saapuvilla ja tunsi munkkien puvun, selitti väelle nämä vieraat niin hyvin kuin taisi.

Palatessaan hovista Rubruck kävi armenialaisessa kirkossa, jossa hän tapasi mustan ja repaleisen Jerusalemin maasta tulleen erakon. Tämä oli saapunut tarjoamaan Mangulle koko kristikunnan alamaisuutta, jos hän vain kääntyisi kristinuskoon. Suurkaania tapaamaan oli myös saapunut Nikaian kreikkalaisen keisarin lähettiläitä ynnä eräs kreikkalainen ritari ja monta lähettilästä läntisistä valloista. Kaikki nämä todistivat Ranskan kuninkaan lähetystön oikeuden puolesta ja 3 p. tammik. 1254 munkit pääsivät varsinaiseen puhutteluun. He lähestyivät suurkaania laulaen latinalaista hymniä; kun he olivat laulunsa lopettaneet, niin heidät tarkoin tutkittiin, ettei heillä ollut aseita. Valtaistuinhuone oli ylt'yleensä verhottu kultakirjaisella vaatteella, sen keskellä paloi saksaul-puista ja pensaista tehty suuri tuli. Mangu istui sohvalla ja näytti olevan pienehkö, helpohko mies, noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, yllään turkit, jotka olivat kirjavat ja kiiltävät kuin hylkeennahka. Monista juomista, joita tarjottiin, Rubruck maistoi vain hiukan riissiolutta, mutta tulkki joi niin runsaasti, ettei hän pian voinut tulkita. Mangu itse oli hyvin »lievästi selvänä», eikä tulkki tahtonut olla herraansa huonompi. Puheesta ei sen vuoksi tahtonut tulla paljon mitään, ennenkuin Mangu itse esitti muutamia suoria kysymyksiä Ranskan valtakunnasta, sen karjoista ja hevosista ja tokko sitä oli mahdollinen vallottaa. Rubruck tuskin saattoi peittää suuttumustaan, mutta vastasi vältellen ja sai kaanilta luvan viipyä hänen leirissään kaksi kuukautta. Vieläpä hänelle annettiin lupa käydä Karakorumissakin.

Rubruck tapasi suurkaanin leirissä kerrassaan pienen siirtokunnan europpalaisia. Paitsi lähetystöjä oli siellä useita vankeja, kuten eräs Metzin nainen, joka oli vangittu Unkarissa ja nyt oli venäläisen teltanrakentajan vaimona, ja parisilainen kultaseppä, joka Karakorumissa työskenteli Tataareille. Sotavangit olivat matkalla kärsineet sanomatonta kurjuutta, mutta nyt heidän olonsa olivat paremmat ja monet ansaitsivat paljon rahaa. Kultaseppä oli saanut suurkaanilta suuren määrän hopeaa, valmistaakseen siitä hänelle taidokkaan puun, josta juoksi monta erilaista juomaa.

Suurkaanin hovissa Rubruck vielä tapasi erään sukkelan petturin, joka kulki väärällä nimellä. Hän oli Palestinan Acresta (Akosta) kotoisin ja kuului hengelliseen säätyyn, mutta oli saapunut Mangulle kertomaan, että muuan Otho niminen piispa oli saanut taivaasta kultakirjaimilla kirjotetun kirjeen, jossa oli ennustettu Mongolien vallottavan koko maailman. Näillä imarteluilla Theodulos — se oli miehen nimi — sai suurkaanin antamaan itselleen »kultataulut», s.o. passin, jonka omistaja saattoi kaikissa Mongolien hallitsemissa maissa käskeä ja tilata itselleen mitä missäkin tarvitsi. Näin varustettuna oli miehen pitänyt lähteä viemään lahjoja Ranskan kuninkaalle, mukanaan mongolilainen vakooja, jonka piti ottaa selkoa kaikesta, mitä matkalla oli nähtävää ja opittavaa, varsinkin kristittyjen maitten teistä, kaupungeista, miehistä ja aseista. Nikaiassa Theodulos kuitenkin tunnettiin ja vangittiin ja kultataulut lähetettiin suurkaanille takaisin. Mangun lahjat Ranskan kuninkaalle olivat olleet: niin jämeä jousi, että sitä tuskin kaksi miestä sai taipumaan, ynnä kaksi hopeakärkistä nuolta, joiden varressa oli reikiä, niin että ne vihelsivät mennessään. Kopein sanoin Mangu oli tarjonnut Ranskan kuninkaalle rauhaa niin kauaksi kunnes oli vallottanut Sarasenien maan.

Muuan armenialainen munkki kerskasi pian kastavansa Mangun kristinuskoon. Mutta sekä muhamedilaiset mollat että buddhalaiset bonksit olivat yhtä varmoja siitä, että suurkaani kääntyisi heidän uskoonsa — kaikki olivat harhaluulon alaisia. Mangu ei uskonut kenenkään uskoon, vaan käytti vain valtiollisiin tarkotuksiin näitä pappeja, joita parveili hänen hovissaan niinkuin kärpäsiä voileivällä. Tammik. 12 p., viikkoa Mangun kasteen jälkeen, Rubruck oli saapuvilla nestoriolaisten jumalanpalveluksessa, johon suurkaani oli tullut koko huonekuntansa keralla. Mangun pyynnöstä latinalaisetkin munkit lauloivat hengellisiä lauluja, jonka jälkeen jumalanpalvelus loppui suuriin juominkeihin. Kaanin vaimot joivat itsensä humalaan, nestoriolaiset papit lauloivat ja »ulvoivat», latinalaiset munkit taas katselivat menoa väsyneellä halveksumisella ja söivät minkä ennättivät, sillä ruokaa he saivat Mangunkin hovissa liian niukasti.

Jonkun ajan kuluttua suurkaani matkusti varsinaiseen pääkaupunkiinsa, Karakorumiin, joka oli arolla, Baikal järveen laskevan Orkhonin latvoilla. Matkalla ei aroilla näkynyt muuta kuin siellä täällä paimentolaisten telttoja ja pyydystäjiä, jotka lipeillä luukengillä ajoivat hangella ja jäällä takaa lintuja ja muita riistaeläimiä. Pohjoisempana kuului asuvan muutamia köyhiä ja kurjia heimoja, mutta näiden takana oli ijäisen pakkasen maa, joka oli kaikille ihmisille tuntematon. Kaikista kyselyistään huolimatta munkki ei kuitenkaan voinut saada mitään luotettavaa tietoa niistä hirviöistä ja kummituksista, joita piti kirjain mukaan asua näillä seuduin, paitsi ehkä »tshintshineistä» eli »hyppijöistä», jotka elivät ja hyppivät vielä Kiinankin takana olevassa maassa. Epäilys näyttää tulleen Rubruckin mieleen, tokko kirjain kummituksia siis oli olemassakaan.

29 p. maaliskuuta, Mangun hitaasti edetessä leirineen Karakorumia kohti vuorisen maan kautta, jossa lumimyrskyt ja katkeran kylmät tuulet riehuivat, saapui tieto suurkaanin palatsin valmistumisesta, jonka vuoksi matkaa kiirehdittiin. Aikaisin huhtik. 5 p., palmusunnuntaina, Mangu joukkoineen saapui kaupungin näkyviin ja samana päivänä iltapuolella tapahtui perille tulo. Rubruck ystävineen kohotti ristilipun liehumaan ja kulki Sarasenien kaupunginosan kautta nestoriolaiseen kirkkoon, jossa nestoriolaiset juhlakulkuein häntä odottivat. Jumalanpalveluksen jälkeen Ranskan kuninkaan lähetystö söi päivällistä parisilaisen kultasepän Wilhelmin luona hänen vaimonsa, erään Unkarissa syntyneen lothringilaisen naisen seurassa. Muuan englantilainenkin oli tilaisuudessa saapuvilla. Kultaseppä vietti tätä päivää juhlana, sillä hänen taideteoksensa oli juuri valmistunut ja sitä olivatkin saapuneet Mangu ja koko hovi ihailemaan. Se oli hopeinen puu, jonka juurella lepäsi neljä hopeista leijonaa. Puun juuresta kulki putket oksiin, oksien ympärillä kierteli kullatuita käärmeitä ja latvassa seisoi enkeli, torvi huulilleen nostettuna. Mutta puun alla makasi komeroon kätkettynä juomanlaskija, joka saattoi sieltä putkea myöten puhaltaa enkelin suussa olevaa pasunaa. Samalla käärmeet suustaan valoivat, mikä viiniä, mikä kumissia, simaa tai riissiolutta, ja jokainen juoma juoksi erikseen omaan hopeiseen maljaansa.