Palatsi oli rakennettu kirkon malliin. Keskioven edessä seisoi puu. Sitä vastapäätä oli palatsin sisällä kaanin valtaistuin. Lännen puolella olivat miesten, idän puolella naisten asumukset.

Mutta vaikka Karakorum oli niin suuren valtakunnan pääkaupunki, niin oli se kuitenkin verraten vähäpätöinen paikka. Tuo kiitetty palatsi ei Rubruckin mielestä ollut edes kymmenesosaa St. Denysin suuresta luostarista. Kaupungissa oli kiinalaisilla käsityöläisillä oma kortteerinsa. Suurkaanin kirjurit asuivat kaupungin ulkopuolella. Muita huomattavia rakennuksia oli kaksitoista epäjumalan temppeliä, kaksi muhamedilaista moskeaa ja kristitty kirkko. Kaupungin ympäri kulki savinen muuri, jossa oli neljä porttia. Jokaisen portin edessä oli markkinapaikka, kullakin torilla omat tavaransa. Rubruck vietti enimmän aikansa nestoriolaisten seurassa väittelyissä ja kinasteluissa ja moitti kovasti heidän kunnottomuuttaan, raakuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta siitä huolimatta he olivat ainoat kristityt, jotka olivat tehneet mongolilaisiin kaaneihin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä julma Hulagukin, jonka puoliso oli nestoriolainen, tavallisesti säästi niitten hengen, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, vaikka hän säälimättä teurastutti kaikki muhamedin uskoiset. Latinalaisia munkkeja lohdutti se seikka, että nestoriolaiset tunnustivat paavin kaikkien kirkkojen päämieheksi, niin että he mielellään olisivat ruvenneet hänen hengelliseen alamaisuuteensa. Mutta se ei muka kuitenkaan estänyt heitä kiertelemästä suurkaanin käskystä Länsimailla vakoojina.

Rubruckin paluumatka.

Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa, sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla, äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja, joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi, että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli seuraava:

»Tämä on sen Iankaikkisen avulla, kautta Mongolien suuren maailman, Mangu kaanin sanoma Ranskalaisten herralle. Missä korvat voivat kuulla, missä hevoset voivat kulkea, siellä se kuultakoon ja tiettäköön: ne jotka eivät usko vaan vastustavat käskyjämme, eivät tule olemaan kykeneviä näkemään silmillään, taikka pitämään käsillään, taikka kävelemään jaloillaan. Sen Iankaikkisen käskyjä ovat ne, jotka teille tiedoksi saatamme. Jos tahdotte meitä totella, niin lähettäkää luoksemme lähettiläitä, jotta tietäisimme, tahdotteko rauhaa vaiko sotaa. Mutta jos te sanotte, että meidän maamme on kaukana, meidän vuoremme ovat vahvat, ja meidän meremme on aava, niin silloin te saatte nähdä, mitä me taidamme tehdä. Sillä se Iankaikkinen tekee sen helpoksi, joka on vaikeata, ja tuo hänelle sen, mikä on kaukana.»

Joku viikko kuitenkin kului, ennenkuin Rubruck oli valmiina lähtemään. Tällä ajalla hän näki uusia merkkejä suurkaanin mahdista. Bagdadin kalifin luota saapui lähettiläs, joka matkusti kantotuolissa kahden muulin välillä. Intian sulttaanilta tuli lahjaksi ajokoiria ja metsästysleopardeja, Ikoniumin turkkilaisen sulttaanin luota saapui lähettiläitä. Eräs munkeista ei kestänyt lähteä paluumatkalle vaan jäi suurkaanin hoviin, ja Mangu määräsi rahasumman hänen ylläpidokseen. Rubruckille annettiin matkarahoja ja 6 p. heinäkuuta v. 1254 hän vihdoin oli valmiina lähtemään. Lahjojakin Rubruckille tarjottiin, ja hän otti vastaan kolme yksinkertaista pukua, jottei näyttäisi siltä, kuin olisi hän suurkaanin lahjoja halveksinut.

Seitsemässäkymmenessä vuorokaudessa kuljettiin nyt Karakorumista Batun leiriin Volgan varsille, nähtävästi jonkun verran pohjoisempaa reittiä kuin menomatkalla. Maa oli melkein kauttaaltaan autiona. Ainoastaan yksi päivä levättiin, silloinkin vain siitä syystä, ettei hevosia ollut. Omituisen sattuman kautta Rubruck saapui Batun leiriin samana kuukautena ja samana kuukauden päivänäkin, jona hän oli edellisenä vuotena sieltä lähtenyt. Siellä hän tapasi jäljelle jääneet seuralaisensa terveinä, mutta muutoin mitä suurimmassa kurjuudessa, Tataarit kun olivat aikoneet tehdä heistä orjia ja karjanpaimenia. Armenian kristitty kuningas Ilaithon, joka oli Mongolien liittolainen ja nautti heidän luottamustaan, oli pelastanut munkin tästä kurjasta kohtalosta. Batu ei ruvennut korjaamaan suurkaanin kirjettä, vaikka tämä oli antanut hänelle siihen täyden vallan. Hän suostui siihen, että lähetystö sai palata Armenian ja Persian kautta, mutta kuukausi kului, ennenkuin heille hankittiin oppaita. Ensinnä matkustettiin pitkin Volgan rantaa virran suistamoon, jossa sen poikki kuljettiin, nimittäin kolmen pääsuuhaaran ja neljän pienemmän laskuväylän poikki. Keskellä tätä monihaaraista suistamoa oli eräs Summer Keu niminen kaupunki pitänyt kahdeksan vuotta puoliaan Tataareja vastaan. Siellä asui vapaudessa alaneja, saraseneja ja saksalaisiakin, vaikka se ei näy olleen kaukana Batun valtapaikasta, Saraista. Hyvän onnen kautta Rubruck sai takaisin suurimman osan sekä kirjoistaan että vaatteistaan. Joulukuun puolivälissä oltiin Kaukason juurella. Vuoristossa sekä Alanit että Lesghit sitkeästi pitivät puoliaan Mongoleja vastaan, kävivätpä joskus lakeudella heidän karjojaankin ryöstämässä. Rautaporttiin eli Derbentin solaan antoivat Tataarit retkikunnan suojaksi kaksikymmentä asestettua miestä Rubruckin suureksi iloksi, hän kun toivoi nyt saavansa nähdä Tataarit täysissä sotatamineissaan. Mutta ainakin näillä miehillä oli huonot varustukset, ainoastaan kahdella nahkahaarniskat, eikä muita aseita kuin jousi ja nuolet, ynnä millä mitäkin. Derbentin takana kuljettiin erään juutalaisen siirtokunnan ohi, ja kauempana kuului olevan vielä toinen, jossa pidettiin juutalaisia sotavankeja, mutta siitä ei Rubruck saanut varmempia tietoja. Tifliin ohi piti matka edelleen Araxeen laaksoa pitkin sen ja Kurin yhtymäpaikkaan, jossa oli Mongolien suurin leiri Kaukason takaisessa maassa. Tämä leiri hallitsi Georgiaa, Persiaa ja eräitä turkkilaisia heimoja. Tataarilainen päällikkö tarjosi munkeille viiniä, jota he nyt saivat pitkistä ajoista juodakseen kumissin sijasta. Araratin juurella vietettiin joulua melkein autiossa kaupungissa, jossa kahdeksastakymmenestä kristitystä armenialaisesta kirkosta ainoastaan kaksi oli enää pystyssä. Niin kamalasti olivat ensinnä Turkkilaiset, sitten Mongolit hävittäneet Armeniaa. Muutoin kaupungissa vielä näytettiin sitä paikkaa, missä Noa oli ensi kerran levännyt Araratin vuorelta alas tullessaan. Vahvan lumen vuoksi Rubruck viipyi tässä kaupungissa aina tammikuun 13 päivään saakka ja matkusti sitten Sahensa nimisen ruhtinaan maahan. Tämä ruhtinas väitti kuuluvansa roomalaiseen kirkkoon ja toivoi hartaasti, että Ranskan kuningas tulisi vapauttamaan hänet Mongolien ikeen alta. Hänen pääkaupunkinsa oli Armenian vahvimpia linnotuksia, kuulu »tuhannesta ja yhdestä», s.o. lukemattomista kirkoistaan. Siellä munkit kohtasivat viisi dominikaniveljestä, jotka olivat tulleet suoraan Ranskasta. Heillä oli paavilta kirjeitä mongolilaisille ruhtinaille, joilta he aikoivat pyytää lupaa kristinuskon saarnaamiseen Tataarien kesken. Rubruck tosin varotti heitä, mutta siitä huolimatta he lähtivät jatkamaan matkaansa aluksi Tiflikseen, jossa oli toisia saman munkkikunnan jäseniä. Eufratin latvoja seuraillen Rubruck kulki edelleen Kemakhiin, jossa virta kääntyi etelään, sieltä Aleppoon, vanhaan Kappadokiaan ja edelleen Kilikian rannikolle, jota vähän aikaisemmin Mongolit ja ankarat maanjäristykset olivat kilvan hävittäneet. Koko maa Rubruckin mielestä todisti Esaiahin sanain toteen käymistä: »Jokainen laakso kohoo ylös ja jokainen kukkula painuu matalaksi.»

Ikoniumissa Rubruck pääsi kavalasta uigurilaisesta oppaastaan, joka oli Batun peljätyn nimen avulla pitkin matkaa kiskonut kaupungeilta lahjoja. Ikoniumissa, joka oli seldshukilaisen sultaanikunnan pääkaupunki, oli paljon kristittyjä kauppiaita, etevin näistä eräs genovalainen, joka yhdessä erään venezialaisen kanssa oli saanut haltuunsa maan alunakaupan. Hänen avullaan Ranskan kuninkaan lähettiläät vihdoin pääsivät Välimeren rannalle toukokuun alussa v. 1255. Franciskanien veljeskunta ei kuitenkaan päästänyt Rubruckia lähtemään Ranskaan viemään kuningas Ludvigille Mangun kirjettä ja kertomusta matkastaan, vaan pidätti tämän paljon kokeneen miehen Palestinan Acressa, joka silloin vielä oli kristittyjen hallussa.

Rubruckin matkakertomus ei herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi hyvin ansainnut. Carpinin kertomus Tataarien maasta ja kansasta oli se, jota etupäässä luettiin. Tähän oli syynä se seikka, että Carpini kirjotti matkakertomuksensa aikaisemmin ja että hän oli matkustanut itse paavin lähettiläänä, Rubruck sitä vastoin Ranskan kuninkaan toimesta. Nämä molemmat kertomukset ovat arvokkaimmat lähteet, mitä niin aikaisilta ajoilta on Keski-Aasian oloista ja varisinkin Mongoleista ja heidän hallitsijoistaan. Ne loivat ensimäisen varman valon laajan Tatarian maantieteellisiin ja kansallisiin oloihin, ja varsinkin kansatieteellisten tietojensa vuoksi ne ovat nykyiselle tutkimukselle mitä arvokkain lähde.

Tässä yhteydessä muistelkaamme vielä Vähän Armenian kuninkaan Haithonin matkaa. Tämä pieni ruhtinas se oli, joka Batun hovissa pelasti Rubruckin jälkeen jääneet matkatoverit orjiksi joutumasta. Hänen ansionsa kristikunnan pelastamisesta olivat todellisuudessa ehkä paljon suuremmatkin, kuin historiasta tiedämme.