Vähän Armenian kuningas Haithon.
Armenialaiset pakolaiset olivat perustaneet pienen valtakunnan Kilikiaan, Vähän Aasian rannikolle, ja vallanpitäjiensä kansallisuuden mukaan tätä pientä kuningaskuntaa, joka oli turkkilaisien valtakuntien välissä, sanottiin Vähäksi Armeniaksi. Sen hallitsijat olivat kristittyjä, vieläpä kuuluivat latinalaiseen kirkkoon. Avioliittonsa kautta kuninkaan tyttären kanssa oli Haithon niminen valtiomies päässyt kuninkaaksi, oltuaan sitä ennen hallitsijansa taitavana neuvonantajana. Erinomaisen valtioviisaasti hän osasi puolustaa pientä valtakuntaansa vaaroja vastaan, jotka sitä joka puolella ympäröivät. Kuningas Haithon, »Kristuksen hurskas ystävä», älysi nopeaan Mongolien suuren ylivoiman, ja uskostaan ja länsimaisista ystävistään huolimatta hän tarjosi heille liittoaan. Haithon lähetti Sempad nimisen veljensä Tataarien suurkaanin hoviin lujittamaan liittoa. Sempad hänelle lähetti Samarkandista päivätyn kirjeen, joka suuressa määrin vahvisti niitä luuloja, että muka Mongolit olivat taipuvaisia kristinuskoon. »Täällä kaikki ovat kristittyjä ja uskovat kolmeen kuninkaaseen». Suurkaanin palatsin edustalla oli kristitty kirkko, ja suurkaani itsekin muka oli kristinuskoon kääntynyt. Kujakin isoisä, suuri Djingis itse, oli muka antanut kristityille uskonvapauden ja suojellut heitä Sarasenien väkivaltaa vastaan. Nyt olivat moslemit vuorostaan halveksitut ja mitättömät ja kristinusko olisi edistynyt paljon paremminkin, elleivät sen saarnaajat olisi olleet niin kunnotonta joukkoa.
Kaksi vuotta sen jälkeen kun Sempad oli palannut, kuningas Haithon itse lähti mongoliruhtinaitten luo. Päästäkseen välillä olevien turkkilaisten valtakuntien läpi, joissa häntä kristittynä ja Mongolien liittolaisena vihattiin, hän matkusti yksinään valepuvussa ja antoi tuoda runsaat lahjansa perästä päin. Kahdentoista päivän vaarallisen matkan jälkeen hän saapui Tataarien etuvartijain luo Kaukasiaan ja matkusti edelleen Sartashin ja Batun hoveihin. Sieltä hän, nautittuaan jonkun aikaa molempien ruhtinaitten täyttä vieraanvaraisuutta, lähti Mangun hoviin arojen poikki. Suurkaanin pääkortteerissa otettiin pieni liittolainen vastaan suurella loistolla ja Haithon viipyi siellä lähes kaksi kuukautta kunnioitettuna vieraana. Paluumatkalla hän poikkesi tervehtimässä Hulagua, joka paraillaan valmisteli vallotusretkeä Bagdadin kalifikuntaa vastaan. Ehkä Haithon hänen kanssaan sopi osallisuudesta tähän sotaan verivihollistaan vastaan. Luoteis-Persian kautta hän sitten matkusti Kaukasiaan ja saapui v. 1255 kahdeksan kuukautta kestäneen matkan jälkeen takaisin omaan valtakuntaansa. Hänen kirjurinsa kirjotti kertomuksen matkasta. Mahdollista on, että tämän pienen kristityn hallitsijan vaikutusvalta oli apuna sen kamalan myrskyn torjumisessa, joka Länsimaita ja kristikuntaa uhkasi.
Marco Polon matka Kiinaan.
Merkillisimmät Keskiajalla tapahtuneista matkoista olivat venezialaisten Polo veljesten ja Nicolo Polon pojan Marcon matka Kiinaan, jossa he pääsivät Kublai suurkaanin suosioon, olivat hänen luottamusmiehinään monessa tärkeässä toimessa ja vihdoin puolet miesikää näillä retkillä oltuaan palasivat takaisin kotimaahan, mukanaan kantamukset idän kultaa ja jalokiviä. Heidän seikkailunsa olivat tosiaan niin merkilliset, ne muistuttivat niin suuressa määrässä itämaisia taruja, ettei niitä alussa tahdottu ensinkään uskoa, vaikka kylläkin halusta kuunneltiin.
Eräs merkillinen päivä Veneziassa.
V. 1295 sattui Veneziassa tuo kumma tapaus, Polojen paluu. Lagunikaupunkiin saapui odottamatta kolme ihmeellisiin pukuihin puettua miestä, jotka kummastelevan rahvaan kesken liikkuivat kuin vanhat tuttavat ja puhuivat murtaen italiaa. Kaupungin läpi he kulkivat arvossa pidetyn Polo perheen talolle, jonka ovelle kolkuttivat ja vaativat päästä sisään. Epäröiden heille avattiin, mutta taloon tultuaan he ilmottivatkin olevansa sen oikeat omistajat, veljekset Maffeo ja Nicolo Polo ja jälkimäisen poika Marco, jotka olivat olleet kateissa neljäkolmatta vuotta, viettäen tämän aikansa enimmäkseen maailman itäisimmässä maassa, joka siihen aikaan oli Europalle aivan tuntematon. He kertoivat oleskelleensa itse suurkaanin hovissa. Sitä ei tahdottu uskoa. Mutta Poloilla oli keinoja osottaa sanansa todeksi, he saattoivat todistaa, etteivät olleet suotta nauttineet maailman mahtavimman hallitsijan suosiota. Palanneet matkamiehet panivat kotitalossaan toimeen pidot, joihin kutsuttiin kaikki Polo suvun jäsenet. Pidoissa Marco Polo isänsä ja setänsä keralla esiintyi mitä loistavimmissa itämaisissa silkkipuvuissa, sameteissa ja damasteissa, muutellen aterian aikana moneen kertaan pukujaan ja lahjottaen palvelijoille aina sen puvun, jonka kulloinkin päältään riisuivat. Lopuksi Marco otti esiin ne kuluneet karkeat vaatteet, jotka matkustajilla oli ollut yllään, kun he Veneziaan saapuivat, ja terävillä veitsillä he sitten alkoivat ratkoa näitten vaatteitten saumoja ja poimia niistä mitä kallisarvoisimpia jalokiviä, rubineja, safireja, karbunkeleita, timantteja ja smaragdeja, jotka kaikki oli vaatteisiin neulottu niin taidokkaasti, ettei kukaan olisi voinut aavistaa niin karkeiden vaatteitten sisältävän semmoisia aarteita.
Näin suuria rikkauksia nähdessään vieraat ihmettelystä mykistyivät, ja nyt uskottiin matkustajain todella olevan jalon Polo suvun jäseniä, joitten oli luultu jo aikoja sitten joutuneen perikatoon. Uutinen levisi nopeaan kautta kaupungin ja koko väestö riensi kilvan osottamaan palanneille kunnioitustaan. Marco otti kaikki mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoi Mongolien suurkaanin hovista ja valtakunnasta niin merkillisiä juttuja, että venezialaiset olivat aivan ihmeissään. Lopulta he rupesivat sanomaan häntä »Messer Millioneksi» (herra miljonaksi), koska hän kertomuksessaan Kiinan ihmeistä usein käytti tätä suurta lukua. Vielä tänä päivänä sanotaan Polojen taloa Veneziassa »miljonataloksi».
Vähän myöhemmin syntyi Genovan ja Venezian välillä sota, ja tässä sodassa, jota käytiin merellä, joutui Marco Polo laivoineen genovalaisten vangiksi. Vankeudessa Marcolla oli huonetoverina Rusticiano niminen Pisan mies, jolle hän ajan kuluksi kertoili ihmeellisistä matkoistaan, ja nämä olivat Pisan miehestä niin merkilliset, että ne ansaitsivat tulla muistoon kirjotetuiksi. Hän sen vuoksi pyysi Marco Poloa kertomaan ne uudelleen ja kirjotti ne hänen sanelunsa mukaan muistoon. Teos kirjotettiin alkuaan ranskan kielellä, joka siihen aikaan oli Italiassakin yleiseen käytetty kirjakieli ja varsinkin kauppamaailmassa vallalla. Täten syntynyt kirja koristettiin kallisarvoisilla värillisillä kuvilla. Kaikki säilyneet kappaleet ovat tietysti käsin kirjotettuja, koska kirjapainotaitoa ei silloin vielä tunnettu, eikä siitä varmaankaan otettu aivan monta jäljennöstäkään, koska meidän aikoihin on niin harvoja säilynyt. Vanhin säilynyt käsikirjotus, joka luultavasti oli Marco Polon itsensä läpi lukema, on se, jota säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa. Vaikea on sanoa, miks’ei Marco Polo jo Veneziassa ollessaan kirjottanut muistoon seikkailujaan, niin että meidän on ainoastaan hänen vankeuttaan kiittäminen niiden säilymisestä. Marco Polo muutoin pääsi jotenkin pian vankeudesta pois, ja suurena syynä tähän lienee ollut se mielenkiinto, jota hänen vaiheensa tunnetuiksi tultuaan herättivät Genovassa. Voisi ajatella, että Venezian kauppakateus oli velvottanut Marco Poloa siihen saakka vaikenemaan, sillä sisälsipä hänen tuomansa tieto suuria mahdollisuuksia.
Vanhempien Polojen matka.