Olemme ennen nähneet, kuinka laajaa kauppaa Venezia kävi Itämailla ja kuinka suurta tarmoa ja yritteliäisyyttä sen kauppiaat osottivat. Hepä olivatkin kaupunkinsa vallanpitäjät ja kuuluivat sen parhaisiin sukuihin. Se ei siis ollut mitään tavatonta, että kaksi ylimystä lähti vielä tavallista pitemmille retkille avaamaan ennen tuntemattomia maita kotimaan kaupalle ja hyötymään kauppa-alueilla, joilla ei ennen monikaan ollut käynyt.
Polot kuuluivat alkuaan Dalmatiasta tulleeseen sukuun, joka kaupalla hankkimansa varallisuuden kautta oli päässyt Venezian ylimyssukujen joukkoon. Nicolo ja Maffeo olivat oleskelleet Itämailla jo monet kerrat kaupparetkillä. V. 1260 he päättivät lähteä Mongolien luo kauppaonneaan koettamaan. He vaihtoivat venezialaiset tavaransa byzantilaisiin koruihin, joita Mongolit pitivät suuressa arvossa. Ensinnä he aikoivat käydä Berkai nimisen tataaripäällikön luona; tämä hallitsi Kiptshak nimistä valtakuntaa, joka käsitti Volgan seudut ja laajoja osia Siperiasta ja Keski-Aasian aroista, — samat maat siis, joita Batu oli hallinnut.
Matka piti ensin Krimiin ja sieltä arojen poikki Volgan rannoille, jossa Berkain pääkaupungit olivat, Sarai lähempänä suuta, Bolgar lähellä Kasania. Berkai, joka oli tunnettu ystävällisimmäksi Mongolien hallitsijoista, otti molemmat venezialaiset mitä parhaiten vastaan ja maksoi kaikista jalokivistä kaksi sen vertaa, kuin he pyysivät. Nicolo ja Maffeo viipyivät kokonaisen vuoden hänen leirissään, kunnes Berkain ja Persian vallottajan Hulagun välillä syntyi sota. Polot eivät tämän sodan vuoksi voineet palata takaisin samaa tietä, kuin olivat tulleet, vaan jatkoivat matkaa Volgan ja arojen poikki Bokharaan, viipyen siellä kolme vuotta. Bokharassa veljekset saivat luotettavia tietoja Mongolien suurkaanista Kublaista, ja he päättivät sen vuoksi lähteä käymään itse suurkaanin hovissa, johon Persiaa hallitsevan Hulagun luota palaavat suurkaanin lähettiläät heitä kovin kehottivat. Kublai oli muuttanut hovinsa vakinaisesti Kiinaan, jonka hän kauttaaltaan laski valtansa alle, mutta hänet tunnustettiin koko valtakunnan suurkaaniksi, vaikka sekä Hulagu että Kiptshakin ruhtinas hallitsivatkin maitaan melkein itsenäisesti.
Kublain lähettiläät sanoivat, ettei suurkaani ollut milloinkaan nähnyt »latinalaisia», s.o. Länsimaitten miehiä, ja arvelivat, että hän varmaan ottaisi heidät mitä ystävällisimmin vastaan.
Turvallisessa seurassa molemmat veljekset sen vuoksi lähtivät matkaan, ja matkaa kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin oltiin Pekingissä. Kublai ottikin molemmat venezialaiset mitä suosiollisimmin vastaan ja pani toimeen pidot heidän kunniakseen. Hän tiedusteli heiltä tarkkaan kaikkia Länsimaitten oloja, varsinkin paavista ja Europan hallitsijoista. Molemmat Polot, jotka puhuivat mongolin kieltä, vastasivat kaikkiin näihin kysymyksiin niin hyvällä ymmärryksellä, että Kublai erinomaisesti mieltyi heihin ja lopulta päätti lähettää heidät erään ylimyksensä keralla lähetystönä paavin luo. Kublai mietti siihen aikaan jonkun »ajanmukaisen» uskonnon ottamista ja länsimainen kristinusko näytti hänen mieltään kiinnittävän. Hän pyysi, että paavi lähettäisi hänen luokseen satakunnan viisasta kristittyä miestä todistamaan hänen alamaisilleen, että kristinusko oli kaikkia muita uskonnoita parempi ja ainoa oikea usko. Jos he voisivat tämän tehdä, niin Kublai kaikkine alamaisineen kääntyisi kristinuskoon. Lopuksi lähettiläitten piti tuoda Kublaille sitä pyhää öljyä, jota ainiaan paloi »Pyhän haudan kirkossa» Jerusalemissa. Suojeluskirjoiksi Kublai antoi lähettiläilleen kaksi kultataulua, joissa oli käsky kaikille virkamiehille koko Mongolien laajassa valtakunnassa olla molemmille kauppiaille joka tavalla avullisia ja varustaa heille kaikki, mitä he saattoivat matkallaan tarvita. Nämä taulut auttoivatkin erinomaisesti, ja matka suoritettiin onnellisesti kolmen vuoden kuluessa. Polot eivät nimittäin näy pitäneen kiirettä, vaan kulkeneen mukavasti ja kooten tietoja pitkin matkaansa. Mongolilainen ylimys, joka oli heidän kerallaan, matkalla sairastui eikä seurannut perille saakka.
Vähän Armenian kautta molemmat venezialaiset saapuivat Akkoon, joka silloin vielä oli Johanniittain hallussa ja kristittyjen pääsatama Palestinan rannikolla (se sai ristiretkeläisiltä nimeksi Ste Juhanne d’Acre). Siellä heitä kohtasi ikävä sanoma, että paavi Clemens IV juuri oli kuollut. He ajoivat asiansa paavin lähettiläälle ja lähtivät sitten Veneziaan odottamaan uuden paavin vaalia. Veneziassa he kuulivat, että Nicolon vaimo jo v. 1254, heti miehensä lähdettyä, oli kuollut, synnytettyään Marco nimisen pojan. Pari vuotta turhaan odotettuaan uuden paavin vaalia Polot eivät mielestään voineet kauempaa viivytellä paluutansa, vaan lähtivät jälleen matkaan, ottaen mukaan nuoren Marcon, joka silloin oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. He palasivat siis Akkoon ja tapasivat siellä saman paavin lähettilään, joka salli heidän käydä Jerusalemissa ottamassa Kublain pyytämää pyhää öljyä; hän myös kirjotti suurkaanille kirjeen, jossa hän vakuutti Polojen oikein ajaneen asiansa, mutta paavin kuoleman vuoksi ei voineen saada aikaan kaikkea, mitä heille oli asiaksi annettu. Jo Akosta lähdettyään Polot kuitenkin kuulivat, että juuri sama lähettiläs olikin valittu paaviksi ja että hän oli ottanut nimekseen Gregorius X. He sen vuoksi palasivat kiiruumman kautta ja tapasivat Gregoriuksen vielä Akossa. Uusi paavi lähetti nyt heidän mukaansa kaksi oppinutta munkkia, varustaen suurkaanille lahjaksi kalliita kristallimaljoja ja antaen näille munkeille saman oikeuden synninpäästön jakamiseen, kuin paavilla itsellään oli. Matkalla kuitenkin kuultiin, että Babylonian sulttaani oli vallottanut Vähän Armenian, joten tie oli suljettu, ja siitä munkit ja heidän seurassaan olevat temppeliritarit niin pelästyivät, että palasivat takaisin ja jättivät Polot yksin matkaa jatkamaan.
Marco Polon matka Kiinaan.
Kolmen Polon matkasuunnan tarkka selville saaminen nykyisistä kartoista on vaikeata, koska Marcon matkakertomuksessa esiintyvät paikannimet enimmäkseen ovat niin vääntyneet, että niitä on vaikea nykyisistä nimistä tuntea. Layas nimisestä Kilikian satamasta matka kävi Vähän Aasian kautta Suureen Armeniaan, joka oli tunnettu kylmästä ilmanalastaan ja oivallisista laidunmaistaan. Siellä Polot muun muassa saivat tietoja Georgialaisten maassa, s.o. Kaukasiassa olevista petrolilähteistä, joista sanottiin vuotavan niin runsaasti öljyä, että sata laivaa saattoi niistä kerrallaan ottaa kuorman. Asukkaat olivat kristittyjä ja kauneudestaan kuulut. Genovalaiset kauppiaat olivat vähän ennen alkaneet purjehtia Kaspian merellä eli Ghilanin merellä, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, ja Polot tiesivät sen erinomaisen kalaiseksi. Meren etelärannalla, Ghilanissa, Marco kertoo viljellyn silkkiä; maakunnan pukspuumetsät ja jalohaukat olivat vanhastaan kuulut.
Rosvoavain Kurdien vuorimaan kautta Polot matkustivat Mardiniin, Mosuliin ja Bagdadiin. He tapasivat vielä paljon nestoriolaisia seurakuntia muhamedilaisten joukossa. Bagdadista, jonka parikymmentä vuotta ennen Hulagu oli vallottanut ja hävittänyt, piti matka Tabriin kaupunkiin, joka on Persiassa, Aserbeidshan nimisen maakunnan suurin kaupunki; se harjotti varsinkin muulien ja erinomaisten hevosten kauppaa Ormuziin, Persian lahdelle ja sieltä edelleen Intiaan. Marco Polo kertoo Persian vanhasta uskonnosta, tulen palvelemisesta, joka sittemmin on kokonaan hävinnyt, mutta säilynyt Intiassa, jonne tulenpalvelijoita pakeni muhamedilaisuuden tieltä. Tosin tulenpalvelijoita, parsoja, tuskin on koko Intiassa nykyään enempää kuin 100,000, mutta heillä on varallisuutensa vuoksi melkoinen vaikutusvalta. Marco Polo tekee selkoa Persian kahdeksasta maakunnasta, Kuhistanin oivallisista hevosista, Kirmanin jalokivistä ja teräksestä, josta valmistettiin parhaat miekanterät, kyttyrälehmistä ja rasvahäntälampaista. Hän kertoo erämaan rosvoheimoista, jotka noituudella saattoivat pimittää taivaan karavanien lähestyessä.
Polot itse hädin tuskin pelastuivat näitten rosvojen käsiin joutumasta. Vielä tänä päivänä samain erämaitten rosvoheimot käyttävät hyväkseen pölymyrskyjä hyökätäkseen karavanien kimppuun.