Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan, joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä takaisin.
On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli, sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».
Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».
Ibn Batuta.
Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan ulottui.
Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304. Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan, profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat. Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee, ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi, että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan», josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä. Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.
Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas, kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan. Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi». Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan, ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi, että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.
Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi. Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.
Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa, mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen. Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin, josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla. Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan tietovarastosta.
Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.