Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.
Foinikialaiset siirtokunnat.
Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.
Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.
Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.
Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.
Foinikkien löytöretket.
Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.
Karthagolaisen Hannon retki.
Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.