Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut, vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta. Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa. Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka, Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja, on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu. Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset, nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan. Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt »gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa mielikuvittelemista.

Himilkon retki.

Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin, joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään. Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille. Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti, että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan. Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella. »Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta, mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla, ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen, että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat saaneet jalansijan Kanarian saarilla.

Idän väylät.