Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan menettivät itsenäisyytensä.
Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi tärkeä kauppa.
Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina tähdelliset.
Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen, Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit. Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri. Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna. Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja samalla kauppayhteys sulkeutui.
Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne, jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta. Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta; Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja viisautta.
Missä oli Ofir?
Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon, että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin, että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä, joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.
Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia. Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta, että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan, tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset, etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi, säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa, joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan. Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä, selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää. Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua, maailman tärkeimpiä kultamaita.
Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon. Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy Intian merelle.
Afrikan ympäri purjehtiminen.