Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä, eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään. Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta. Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]
Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet, ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.
Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti, kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki. Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei käynyt laatuun maantieteessä.
Libyan pohjoisrannikko.
Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi, ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka, ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto. Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas. Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti, että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat. Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.
Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista, joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama, 29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.
Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos, kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin; kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000 taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa. Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30 päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.
Nasamoninuorukaisten matka.
Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja, paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita, joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin, jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia. Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.» Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen, kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään, halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli, mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on, että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta. Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat suoritettavat hevosella.
Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla, silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua. Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää koko Luoteis-Afrikan.