Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi, joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan, kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit, Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.
Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja, jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista. Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.
Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena. Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja, josta se ehkä on alkuaan versonut.
Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton, totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä. Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.
Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa. Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.
Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on »kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa. Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.
Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet, nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon, joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.
Armenia.