Armeniaa, josta Etu-Aasian virrat laskevat eri suunnille, on korkeutensa vuoksi sanottu Etu-Aasian katoksi. Se täyttää suuren osan Mustanmeren, Välimeren ja Kaspian meren välisestä kolmikulmaisesta alueesta. Araratin ja Erzerumin välillä on Armenian ylänkö keskimäärin 2000 metriä korkea, ilmanala on sen vuoksi suuren osan vuodesta jotenkin ankaraa. Vielä ylänköä paljon korkeammalle kohoavat vuorijonot, joista tärkeimmät ovat Tauro, rajana Mesopotamiaa vastaan, ja Anti-Tauro, joka kulkee sen kanssa rinnan pohjoisempana. Muista vuorista on tunnetuin Ararat, Van järven koillispuolella.
Araratin pohjoispuolitse virtaa Araxes (Aras) Kaspianmereen; samoilla seuduilla ovat Eufratin ja Tigriin lähteet. Eufratin läntinen lähdehaara, jonka nimi Armeniassa yhä vielä on Frat, sama kuin Raamatussa, saa alkunsa Erzerumin läheisyydestä ja erottaa toisistaan Suur-Armenian ja Vähän-Armenian; itäinen lähdehaara, Muradsu, alkaa Araratin lähiseuduilta, seurailee Tauron pohjoista lievettä ja yhtyy läntiseen lähdehaaraan, ennenkuin molemmat yhtyneinä murtautuvat vuoristosta Mesopotamian lakeille. Tigriin lähteet ovat Armenian eteläosassa, itäisen lähdehaaran lähellä Bitliin kaupunkia Tauron korkeilla kukkuloilla. Tämä lähdehaara laskee sieltä nopeasti alemmille maille, yhtyäkseen tuota pikaa läntiseen. Bitliin itäpuolella on korkeitten vuorien välissä melkoinen Van-järvi, jonka vesi on heikosti suolaista. Järvellä ei ole ainoatakaan maanpäällistä laskujokea, mutta luultavaa on, että se osan vedestään menettää maanalaisten suonien kautta.
Kymmenentuhannen Kreikkalaisen matka oli vaikea varsinkin siitä syystä, että se sattui talven ajaksi, joka tässä ylänkömaassa on sangen ankara. He kulkivat ensin Tigriin poikki ja alkoivat sitten marssia ylöspäin pitkin joen itärantaa, kunnes saapuivat sille paikalle, missä Meedian vuorista laskeva Sab yhtyy Tigriiseen. Siellä Tissafernes petoksen kautta anasti haltuunsa Klearkhoksen ja Helleenien muut päälliköt ja surmautti heidät, vaikka kuningas Artaxerxes oli vakuuttanut palkkasoturijoukolle vapaan paluumatkan. Päällikkönsä menettäneet sotilaat valitsivat silloin atheenalaisen Xenofonin johtajakseen, ja tämä sitten taidolla ja tarmolla johti heidät vuoriston poikki Mustanmeren rannalle.
Kreikkalaiset kulkivat Sabin poikki ja jatkoivat edelleen matkaa, Persialaisten alinomaa ahdistaessa. Kreikkalaiset olivat valinneet tämän vuorisen tien siinä toivossa, ettei persialainen ratsuväki voisi heitä ahdistaa vuorimaassa niinkuin niillä aroilla, joitten poikki lyhyin tie meren rannalle olisi käynyt. Vuorimaassa he saattoivat helpommin torjua sen hyökkäyksen. Marssittuaan Niniven ohi he saapuivat siihen vuoristoon, jossa asuivat Kardukhit, nykyisten Kurdien esi-isät, erinomaisen sotainen kansa, joka urhoollisesti puolusti vuorisoliaan kreikkalaista armeijaa vastaan. Kreikkalaiset piankin huomasivat heidät vaarallisemmiksi vihollisiksi kuin Persialaiset olivatkaan. Vähitellen he kuitenkin tunkeutuivat Kardukhien maan kautta Armeniaan. Kuljettuaan Tigriin latvajokien poikki he tapasivat Eufratin latvajoet, kulkivat niittenkin pohjoispuolelle Van-järven länsisivua, näkemättä kuitenkaan järveä. Xenofon kuvaa sotamiesten kärsimyksiä keskellä ankaraa talvea, lunta ja pakkasta; toiset tulivat sokeiksi lumen hohteesta, toiset palelluttivat jalkansa. Mutta Armenian asukkaat sitä vastoin kohtelivat heitä ystävällisesti, kun he lupasivat karttaa kaikkea väkivaltaa, ja antoivat heille runsaasti ruokatavaroita. Xenofon kertoo heidän puoleksi maanalaisista rakennuksistaan, jommoisia Armeniassa on vielä tänä päivänä. Erzerumin pohjoispuolella olevassa vuorimaassa alkoivat taistelut maanasukkaita vastaan uudelleen; mutta sotaan tottunutta, henkensä edestä ponnistelevaa kreikkalaista armeijaa ei voitu pidättää.
Millä kohdalla väsyneet Helleenit vihdoin näkivät meren, missä kajahti tuo kaikiksi ajoiksi mainioksi tullut huuto: thalatta! thalatta! sitä emme voi varmuudella sanoa; mutta monessakin paikassa tällä rannalla on näköala niin suuremmoinen, että se on omiaan herättämään samanlaisia tunteita tavallisessakin matkustajassa, saatikka sitten näännyksiin väsyneessä armeijassa. Parintuhannen metrin korkuisesta solasta silmä, joka sitä ennen on väsynyt Armenian puuttomien ylänköjen yksitoikkoisuuteen, näkee allaan metsäin peittämiä kukkuloita ja jalopiirteisiä harjanteita, joita syvät rotkolaaksot toisistaan erottavat. Koilliseen päin näkyy rannikkoa niemi niemen takaa ja vuorijonoja, jotka merestä vähitellen kohoovat takamaan lumihuippuihin saakka. Mutta koko etäisen taivaanrannan täyttää veden rannaton sininen pinta. Kauniin rakenteensa, väriensä ja vivahdustensa puolesta tämä rannikko suuressa määrin muistuttaa Kreikan rantamaisemia. Sen vuoksi tuo näköala niin riemastutti kreikkalaisia sotureita, kun se äkkiä avautui heidän eteensä. Mutta lisäksi olivat Kreikkalaiset, Mustanmeren rannalle päästyään, heimolaisten luona, joilla oli samat tavat ja kieli kuin heilläkin. Niin saapuivat he vihdoin Trapezos nimiseen miletoslaiseen siirtokuntaan.
Emme voi yksityiskohtaisesti tarkastella niitä seikkoja, joita Xenofon kertoo matkasta. Mainittakoon vain, että ne ovat siksi luonteenomaisia maalle ja kansalle, että ne yhä vieläkin samanlaisina tavataan. Kerromme vain erään piirteen esimerkiksi. Xenofon mainitsee sotamiesten vuorimaassa nauttineen hunajaa, joka oli niin myrkyllistä, että he siitä saivat raivokohtauksia. Hunaja ei kuitenkaan ollut asukkaitten myrkyttämää, vaan olivat mehiläiset sen koonneet Azalea pontica nimisestä kasvista, jota vieläkin kasvaa Trapezuntin takamaassa. Myrkky siirtyy mehiläisten kautta kasvista hunajaan ja myrkyllinen hunaja niin ollen on nykyisinkin siinä maassa tavallinen ilmiö.
Helleeniläisen armeijan vaikeudet eivät päättyneet vielä Trapezoksessakaan. Heidän täytyi tunkeutua edelleen marssien pitkin rannikkoa länteen päin, kestäen tuon tuostakin taisteluita asukkaitten kanssa, joitten maan kautta heidän tiensä kulki. Xenofon antaa mielenkiintoisia tietoja niistä vanhoista puoliraakalaisista kansoista, joita tällä rannikolla asui. Khalybien maan hän kertoo olleen erinomaisen rikasta raudasta. Kreikkalaiset pitivät tätä kansaa teräksen keksijöinä, sillä he osasivat valmistaa raudasta erinomaista terästä. Teräs onkin kreikan kielellä »khalybs». Mosynoikien maassa sotilaat söivät kastanjoja, joita he kutsuivat »litteiksi pähkinöiksi». Kastanjapuu ei näytä vielä Vanhalla ajalla olleen yleinen Välimeren maissa. Vasta Kotyoia nimisestä kreikkalaisesta siirtokunnasta sai Xenofonin johtama armeija laivoja, joilla se pääsi purjehtimaan omille mailleen.
Ktesias.
Xenofonin aikalainen, vieläpä entinen sotatoveri, oli Ktesias niminen kreikkalainen lääkäri, joka oli Artaxerxes Mnemonin palveluksessa. Ktesias vietti seitsemäntoista vuotta Persian kuninkaan hovissa. Palattuaan Kreikkaan hän julkaisi useita maantieteellisiä kirjotuksia Persian valtakunnan eri osista, varsinkin Intiasta. Ainoastaan Intiasta kirjotettu kirja on jälkimaailmalle säilynyt. Se on ensimäinen laajempi selonteko tästä etäisestä maasta ja sen kansoista. Ktesias ei kuitenkaan itse käynyt Intiassa, vaan kertoo niitä tietoja, joita hän Persiassa oleskellessaan sai, yrittämättä niitä seuloa tai arvostella; päin vastoin hän mieluummin kertoo juuri kaikenlaisia ihmeitä. Kreikkalaiset jo varhain huomasivatkin Ktesiaan arvostelukyvyn puutteen ja teoksen epäluotettavuuden. Siitä huolimatta hänen kirjaansa luettiin ja se se oli varsinainen lähde niille monenlaisille ihmetaruille, joita vielä myöhään Keskiajalla kerrottiin Intian ihmemaailmasta. Ne kummitukset, joilla Aleksanteri Suurenkin Intian retki myöhemmin koristettiin, olivat kotoisin juuri Ktesiaan kirjasta. Hän kertoi Intian »koirankuonolaisista», »koiranlypsäjistä», »kahdeksisormisista», kääpiökansoista ja ihmeellisistä lähteistä, joiden vesi astiassa paikalla muuttui juustoksi, ja monesta muusta samanlaisesta kummasta.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.