Ekbatana on Zagros vuoristossa, joka alkaa Araratista ja kulkee sieltä kaakkoa kohti Mesopotamian itärajana Persian lahdelle. Tässä vuoristossa olivat sekä Meedialaisten että Persialaisten varsinaiset kantamaat. Itään päin tästä korkeasta vuoristosta on ylänkömaa, noin 1300 metriä korkea meren pinnasta, joka on nykyisen Persian päämaa. Ylänköä, jonka yleisnimi on Iraan, rajottavat idässä Afghanistanin ja Baludshistanin jylhät vuoristot, erottaen Iraanin Indos-virran laaksosta. Tämä laaja alue, jota myös sanotaan Arianaksi, on enimmäkseen aroa ja erämaata, jolla lukuisat vuorimaista alkavat virrat riutuvat hiekkaan, jaksamatta niin kauas juosta, että ne löytäisivät tien mereen. Afghanistanin ja Persian rajalla, Seistanin maakunnassa, tunkeutuu erämaahan useita melkoisia virtoja, jotka eivät kokonaan katoo hiekkaan, vaan muodostavat arolle melkoisia umpijärviä.

Näissä vesi nopean haihtumisen ja laskuväylän puutteen vuoksi käy suolaiseksi. Traanin ylängön eteläpuolella ovat Karmanian ja Gedrosian vuoret, jotka erottavat sen Intian merestä ja ovat Zagros vuoriston jatkoa. Pohjoispuolella taas, Traanin ja Kaspian meren välillä, kohoo Elbrusin mahtava vuorijono, jonka keskipalkoilla on 5670 metriä korkea Demavend. Elbrus vuoriston itäosaa sanottiin vanhaan aikaan Hyrkanian vuoristoksi; sen eteläpuolella oleva maa, Parthia, joka roomalaisajalla oli niin tärkeä, oli Aleksanterin aikana vielä vähän tunnettu, vaikka se kuuluikin Persian valtakuntaan. Hiekkaerämaitten vuoksi on näitten seutujen kautta kulkevien teitten aina täytynyt seurailla jotenkin samoja reittejä.

Dareios oli toivonut, että Aleksanteri tyytyisi, vallotettuaan Persian tärkeimmät kaupungit ja niissä olevat aarteet ja antaisi hänen pitää loput valtakunnastaan. Siinä toivossa hän oli viettänyt talven 331 Ekbatanassa. Mutta huomatessaan vallottajan ajavankin häntä yhä edelleen takaa, hän lähti Ekbatanasta ja pakeni »Kaspian porttien» kautta Parthiaan. Tämä sola ei johtanut, niinkuin nimestä luulisi, Kaspian merelle, vaan se kulki Elbrusin syrjäselänteen poikki, joka Demavendin eteläpuolella eroo päävuoristosta, poiketen siitä suorakulmaisesti etelää kohti. Sen nykyinen nimi on Sirdar sola, ja sen kautta kulkee tie Teheranista Heratiin. Heti kun Aleksanteri oli järjestänyt Ekbatanassa asiat, niin hän pienen ratsumiesjoukon keralla lähti Dareiosta takaa ajamaan. Mutta vaikka hän ratsasti niin nopeaan, etteivät kaikki voineet mukanakaan seurata, niin ei hän kuitenkaan saapunut Parthiaan siksi ajoissa, että olisi tavannut Dareioksen vielä elossa. Bessos, Baktrian satraappi, oli tehnyt suurkuningasta vastaan salaliiton ja murhannut heikon ja epäröivän hallitsijan. Bessos ja muut johtavat Persialaiset toivoivat voivansa pelastaa itselleen ne tähteet, mitä vielä oli Persian valtakunnasta jäljellä. Aleksanterille tämä tapaus oli suuri pettymys, koska se pakotti jatkamaan sotaa ja suuressa määrin lisäsi hänen vaikeuksiaan. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Parthian pääkaupungissa, Hekatompyloksessa, armeijansa saapumista. Hekatompylos oli Kaspianmerestä kaakkoon päin Iraanin ylängöllä. Bessos oli paennut vuoriston poikki Baktriaan ja sinne Aleksanteri lähti häntä takaa ajamaan. Sitä ennen hän kuitenkin vallotti maat, jotka jäivät hänen selkänsä taa. Hän samoili Traanissa ristiin rastiin ja joutui näillä retkillä seutuihin, jotka vielä meidän aikanakin ovat melkein tuntemattomat.

Ensimäisellä retkellä hän yritti lannistaa vuoristokansat, jotka asuivat Hekatompyloksen ja Kaspian meren välillä. Jäykintä vastarintaa tekivät Mardit, jotka asuivat erinomaisen vaikeissa vuoriseuduissa. Roomalainen historiankirjottaja Curtius, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian nyt kadoksiin joutuneitten lähteitten mukaan, kuvaa tätä sankkain metsäin peittämää vuorimaata sillä tavalla, että melkein varmaan voimme päättää Mardien asuneen siinä osassa Elbrus vuoristoa, joka on mainitun meren eteläpuolella. Kreikkalaiset näkivät tällä sotaretkellä Kaspian meren, josta heillä oli ollut aivan väärät käsitykset, ja Aleksanteri Suurikin luuli sen olevan Asovan meren jatkoa. Herodotoksen tietoja siitä joko ei tunnettu tai ei uskottu. Palattuaan sotaretkeltä Mardeja vastaan Aleksanteri marssi Pohjois-Parthian kautta itään päin ja olisi kulkenut vuoriston poikki Baktriaan, ellei Aarian satraappi, joka vähän ennen oli alistunut, olisi tehnyt kapinaa. Aleksanteri siitä syystä äkkiä kääntyi etelään ja yllätti Satibarzaneen Artakoanassa, lähellä nykyistä Heratia. Tämän jälkeen hän vallotti Drangianan, nykyisen Seistanin, joka on kauempana etelää kohti. Makedonialaiset luultavasti kulkivat pitkin näitten seutujen suurimman joen, Hilmendin, laaksoa. Vuosi oli kulunut pitkälle, ennenkun nämä maat oli vallotettu, mutta Aleksanteri siitä huolimatta kulki eteenpäin vuorimaan kautta, jossa jokilaakso oli ainoa tie. Sama laakso on nykyäänkin tärkein tie Kandaharin ja Kabulin välillä. Maakunnan nimi oli vanhalla ajalla Arakhosia. Hilmendin lähteillä oli kuitenkin kuljettava korkean vuorisolan poikki, jossa armeija kärsi paljon vaivoja pakkasen ja paksun lumen vuoksi. Kabulin laaksossa oli vihdoin saavutettu Paropamisos, nykyinen Hindukush, joka valtavana lumisena muurina sulki tien pohjoista kohti. Vuoriston poikki tosin kulkee solia, mutta ne ovat niin korkeita, että yleensä kuuluvat vaikeimmin kuljettaviin. Aleksanterin aikana Kreikkalaiset nimittivät tätäkin vuoristoa Kaukasoksi, ja sen vuoksi kaupunki, joka sinne perustettiin, sai nimekseen »Kaukason viereinen Aleksandria».

Pohjoisilla aroilla.

Seuraavana keväänä (v. 329 e.Kr.) kuljettiin Paropamisoksen poikki, heti kun vuodenaika myöten antoi. Retki oli erinomaisen vaikea, vaikka asukkaat olivatkin rauhallisia; se suoritettiin seitsemässätoista päivässä. Saavuttuaan vuoriston pohjoispuolelle, Baktriaan, Aleksanteri ensi työkseen vallotti maakunnan pääkaupungin, Baktran. Curtius antaa seudusta aivan oikean kuvauksen; hän sanoo sen olevan enimmäkseen hiekkaista erämaata, jossa kuitenkin on semmoisiakin seutuja, jotka ovat erinomaisen hedelmällisiä. Sitten saavuttiin Oxos joelle, nykyiselle Amudarjalle, johon Kreikkalaiset nyt ensi kerran tutustuivat. Se näyttää tehneen heihin suuremman vaikutuksen kuin sekä Eufrat että Tigris. Amudarja, joka alkaa Pamirin jäätiköistä, laskee nykyään, samoin kuin pohjoisempi Syrdarjakin (Jaxartes), Aral järveen. Vanhan ajan kirjailijat, jotka eivät tienneet Aral järveä olevankaan, luulivat molempien laskevan Kaspian mereen. Vielä meidän aikanakin on vanhoista kuivaneista uomista päätetty, että Amudarja muka onkin laskenut Kaspian mereen, ehkä niinkin myöhäisenä aikana kuin Aleksanterin sotaretki tapahtui. Jos niin tosiaan oli asian laita, niin Araljärveä ei silloin olisi ollut olemassakaan, sillä vähävetisempi Syrdarja tuskin olisi voinut kuljettaa siihen niin paljon vettä, että siitä olisi järveä syntynyt. Syrdarja olisi ehkä kadonnut erämaahan, samoin kuin monet muut joet näillä seuduilla, ja siitä saisi luonnollisen selityksensä, mikseivät Kreikkalaiset saaneet mitään tietoa Araljärvestä. Uusimmat venäläiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei Amudarja ole voinut ennen laskea Kaspian mereen, vaan että notko, jota on pidetty sen entisenä uomana, onkin Kaspian merestä pistävä kuivunut lahti.

Oxoksen poikki kuljettuaan Aleksanteri eteni Marakandaan, nykyiseen Samarkandiin, mutta sitä ennen oli Bessos, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, joutunut hänen käsiinsä ja saanut julman kuoleman. Seuraava joki, joka matkalla kohdattiin, oli Polytimetos. Kreikkalaiset historiankirjottajat sanovat sen juosseen seudun läpi, jonka se kostutti hedelmälliseksi, mutta sitten hiekkaan kadonneen. Tämä joki luultavasti oli nykyinen Saravshan. Sogdianan läpi marssittuaan makedonialainen armeija vihdoin saapui retkensä pohjoiseen päätekohtaan, Jaxarteen eli Syrdarjan rannoille. Sinnekin Aleksanteri perusti kaupungin, joka nimekseen sai »Alexandria Eskhata», s.o. äärimäinen Aleksandria, koska se oli etäimpänä sillä suunnalla. Kreikkalaiset luulivat Jaxarteen olevan saman virran kuin Tanais, nykyinen Don, ja siis saapuneensa Europan ja Aasian rajalle. Vähitellen tämä erehdys kuitenkin selvisi.

Arrianos, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian toisella vuosisadalla j.Kr., huomauttaakin, ettei tämä Tanais saattanut olla Herodotoksen Tanais. Mainitsimme jo erään toisen väärinkäsityksen, joka Aleksanterin ajalla oli yleinen ja joka oli taantumus Herodotoksen tiedoista, ettei nimittäin Kaspian meri ollutkaan sisämeri. Aleksanterin aikomus oli lähettää laivasto tutkimaan, oliko siitä väylää Mustaan mereen taikka valtamereen, mutta aie jäi sikseen. Vasta Roomalaisten ajalla päästiin täysin selville siitä, että Kaspian meri on sisämeri, josta ei ole väylää millekään suunnalle.

Intian retki.

Aleksanteri oli tosin suurempia vaikeuksia kohtaamatta vallannut Sogdianan ja Baktrian tasangot; mutta kokonainen vuosi kului, ennenkun hän sai maakuntain rajavuoristoissa asuvat heimot lannistetuiksi. Kevät (v. 327) oli jo ennättänyt pitkälle, ennenkun hän ennätti uudelleen kulkea Hindukushin poikki hyökätäkseen Intiaan. Viivyttyään jonkun aikaa perustamassaan »Kaukason Aleksandriassa» hän marssi Kofenin, nykyisen Kabul joen rannoille. Siellä hän jakoi armeijansa kahteen osaan ja lähetti toisen puoliskon kulkemaan mainitun joen laaksoa Intiaan, epäilemättä Khaibar solan kautta, joka on Englantilaisten sotahistoriasta niin tunnettu. Indoksen rannoille saavuttuaan tämä osasto rakensi virran poikki sillan, jotta pääarmeija helpommin pääsisi joen poikki. Silta luultavasti oli vähän alapuolella nykyistä Atakia, jossa joki on kaikkina aikoina ollut siksi kapea, että sen poikki on verraten helposti päästy. Aleksanteri itse lannisti ne urhoolliset vuorikansat, jotka asuvat nykyisessä Kafiristanissa ja Tshitralissa. Tavattoman korkeitten vuoriensa ja ahtaitten rotkojensa vuoksi ovat nämä maat siitä huolimatta pysyneet melkein tuntemattomina, kunnes Englantilaiset vallottivat Tshitralin. Siellä oli muun muassa vallotettava Aornos niminen vuorilinna; se oli koko sotaretken vaikeimpia urotöitä ja Aleksanteri oli itse siinä vähällä henkensä menettää. Vihdoin pääarmeijakin saapui Indoksen rannalle, jossa sille suotiin kuukauden lepo.