Indoksen rannoilta Aleksanteri marssi Punjabiin, »Viiden virran maahan», jonka kautta Indoksen suuret, Himalajasta alkavat syrjäjoet laskevat päävirtaan; ne ovat Hydaspes (nykyinen Jhelum), Akesines (Chinab), Hydraotes (Ravi), Hyphasis (Bias) ja Zaradros (Sutlej). Näillä vanhoilla nimillä on kreikkalaistunut muoto, mutta siitä huolimatta niissä on paikallinen juuri; Kreikkalaisten hankkimien tietojen tarkkuutta todistaa, että ne ovat samat, joita käytettiin vanhassa sanskrittilaisessa kirjallisuudessa. Lähellä Hydaspesta, luultavasti nykyisen Jelalpurin seuduilla, taisteltiin se kuulu tappelu, jossa makedonialainen vallottaja voitti Poros nimisen intialaisen ruhtinaan. Joen kummallekin rannalle perustettiin kaupunki, toiselle puolelle Bukefala, toiselle Nikaia; edellinen sai nimensä Aleksanterin kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta, joka siellä kuoli, jälkimäinen nimitettiin voiton muistoksi. Mutta yhä eteenpäin piti vallottajan matka. Kuljettiin vielä kahden seuraavankin joen yli Hylasiin rannalle saakka, mutta Zaradrosta (Sutlejta) ei Aleksanteri saavuttanut, sillä armeijassa oli tyytymättömyys kasvanut niin suureksi, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Paluumatkalla Aleksanteri Suuri päätti tutkia Erythrean meren, nykyisen Arabian mutkan rantoja. Indoksen rannoille jälleen saavuttuaan hän sen vuoksi rakennutti niin suuren laivaston, että osa armeijaa saattoi kulkea aluksilla jokea pitkin alaspäin, toisten osastojen marssiessa pitkin kumpaakin rantaa. Kaiken matkaa oli taisteltava ympärillä olevia heimoja vastaan, jonka vuoksi jokimatkaan kului yhdeksän kuukautta. Vihdoin saavuttiin Pattalaan, josta Indoksen suistamo haarautui, ja siihen perustettiin sotilas- ja laivastoasema. Tämä paikka lienee nykyinen Hyderabad, jonka kohdalla yhä vielä eroo päävirrasta haara; se kuitenkin on enimmäkseen kuivilla. Ehkä se Aleksanterin ajalla oli laivoin kuljettava, sillä Indoksen suupuoli on aikain kuluessa paljon muuttunut. Nykyään joen päähaarautuma on lähes sata kilometriä alempana, Tattan luona, mutta Tatta on liian lähellä merta soveltuakseen yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka Aleksanterin historiankirjottajat paikasta antavat. Aleksanteri itse laski jokea pitkin edelleen Intian merelle ja näki kauvan pitämänsä toivon vihdoin toteutuvan, purjehtiessaan sen aalloilla. Kreikkalaisten sotamiesten kerrotaan kovin pelästyneen, kun he näkivät vuorovesien hyökyvän. Arrianoksen kuvauksesta päättäen ei kuitenkaan ilmiö, joka heidän huomiotaan herätti, ollut paljas vuorovesi, vaan n.s. »boore», korkea hyökyaalto, joka vuoksiveden kohotessa syöksyy mereltä Indokseen. Se on valtamereen juoksevain jokien suussa yleinen ilmiö, missä rantain muoto sen syntymistä suosii. Vuoksiaalto suurella pauhulla ja edestä aivan jyrkkänä syöksyy joen virtausta vastaan ja on varsinkin pienemmille aluksille vaarallinen.
Kreikkalaisten uteliaisuutta oli vielä suuressa määrin herättänyt Intian ihmeellinen kasvisto, varsinkin hunajapuu (Borassus flabelliformis), banjanipuu (Ficus indica), joka leviää suunnattoman laajaksi ja oksikkonsa tueksi laskee maahan ilmajuuria, ja pumpulipuu (Bombax malabricum), joka tuottaa puuvillaa. Banjanipuusta annettiin seuraava kuvaus:
»Onesikritos kertoo eräistä suurista puista, joitten oksat, kasvettuaan kaksitoista kyynärää korkealle maasta, sitten kasvavat alaspäin, ikäänkuin ne olisivat taivutetut alas; ne kasvavat maahan saakka ja juurtuvat siihen niinkuin istukkaat, versovat sitten jälleen ylöspäin ja kasvavat varsiksi. Sitten ne edelleen kasvettuaan jälleen taipuvat alas maata kohti ja muodostavat ensinnä yhden ja sitten toisen istukkaan ja yhä jatkavat samaan laatuun, kunnes yhdestä puusta on kasvanut laaja varjostava katos, niinkuin teltta, jota monet patsaat kannattavat. Hän niinikään puhuu puista, jotka ovat niin vahvoja, että tuskin viiden miehen sylimitta ulottuu niitten ympäri.»
Paluumatka erämaan kautta.
Aleksanteri suoriutui vihdoinkin paluumatkalle. Hän oli lähettänyt suuren osan armeijastaan jo siltä kohdalta, missä Punjabin virrat laskevat Indokseen, kulkemaan Karmaniaan pohjoisempaa tietä. Tämä osasto luultavasti eteni vaikean Bolansolan kautta Arakhosiaan ja Drangianaan, jonka jälkeen sen arvatenkin täytyi kulkea erämaan poikki. Historikot eivät kuitenkaan mainitse niitä vastuksia, joita sen luultavasti täytyi matkalla voittaa. Toinen osa armeijasta astui laivastoon, jonka piti Nearkhoksen johdolla kulkea Erythrean meren rantaa Indoksen suusta aina Persian lahden perukkaan. Aleksanteri hartaasti halusi tietoja tästä rannikosta, jota pitkin hän arvatenkin aikoi järjestää kaupankäynnin Intiaan. Muuta osaa armeijasta hän itse johti Pattalasta länttä kohti tuntemattomia teitä.
Matka kävi Gedrosian ja Karmanian kautta noin kymmenen penikulman päässä merenrannasta. Aleksanteri epäilemättä tahtoi olla niin lähellä Nearkhosta kuin suinkin, voidakseen häntä tarpeen tullen auttaa. Gedrosia, nykyinen Mekran, muodostaa Iraanin ylängön etelärajan; sen kautta juoksee vuorijono rinnan merenrannan kanssa. Mekran on kesällä kuumimpia ja kuivimpia maita, mitä tunnetaan, puuton, hiekkainen ja kivinen, melkein tyhjä kaikesta kasvistosta. Armeija lähti matkaan elokuussa ja joutui sen vuoksi kokemaan kaikki nämä rasitukset. Sotamiehet kärsivät matkalla sanomattomia tuskia ja puutetta, suuri osa miehistä ja juhdista sortui tielle, ja vain viimeisetkin voimansa ponnistaen saattoivat eloon jääneet kulkea eteenpäin. Karmaniassa Aleksanteri vihdoin yhtyi pohjoiseen armeijaan, ja viimein ilokseen sai tietoja Nearkhoksestakin ja tapasi laivaston. Nearkhos sai käskyn jatkaa matkaa laivastolla aina Eufratin suistamoon saakka. Aleksanteris taas marssi maa-armeijan keralla edelleen Persepoliihin. Siihen voimme sanoa tämän suuren itämaisen vallotusretken päättyneen.
Puolenatoista vuotena, jotka kuluivat Aleksanteri Suuren kuolemaan (323 e.Kr.), ei enää tapahtunut semmoista, joka olisi maantieteelliseltä kannalta mainittavaa. Tällä ajalla hän uudelleen kävi Susassa ja Ekbatanassa ja kohtasi viimeksi mainitussa kaupungissa Babyloniin matkustaessaan lähettiläitä, joita oli saapunut etäisistä maista häntä onnittelemaan. Laajalle oli maine hänen voittoretkistään jo levinnyt. Lähettiläitä oli tullut Karthagosta ja Italiasta, vieläpä Etioppiasta, Iberian niemimaalta ja Skyyttejä Mustanmeren aroilta saakka.
Aleksanteri aikoi tämän jälkeen purjehtia Arabian ympäri ja saattaa senkin valtansa alle. Sitä varten hän jo oli käskenyt rakentaa Foinikiassa laivoja, jotka aiottiin kappaleina kuljettaa maan poikki Eufratiin ja sitten koota Persian lahdella. Mutta tämä suunnitelma, samoin kuin muutkin, joita hän ehkä oli miettinyt, raukesi tyhjiin samalla kuin sammui nerokin, joka oli ne laatinut. Hänen kuoltuaan laaja maailmanvaltakunta jaettiin ja ihmisten ajatukset kääntyivät toisiin asioihin.
Mutta kauan muistettiin Aleksanteri Suurta. Häntä muistettiin ihailtavana sankarina, jonka mainetyöt ja jalous saivat vihatkin vaikenemaan. Missä hän oli taistellut, siellä kautta sukupolvien hänestä kerrottiin. Etäiset, Keski-Aasian arojen reunoilla elävät ruhtinaat, voitettujen jälkeläiset, johtivat vuosisatain kuluttua hänestä sukujuurensa. Kuta kauemmaksi taapäin ajassa hänen historiansa pakeni, sitä enemmän siihen lisättiin ihmetaruja. Egyptissä syntyi kolmannella vuosisadalla j.Kr. ihmeitä uhkuva »Aleksanterin satu», jonka Kallisthenes niminen kreikkalainen kirjotti muistoon. Se käännettiin aramean, Syyrian y.m. kielille ja levisi Itämailla laajalti. Valerius sen julkaisi latinaksi (v:n 300 vaiheilla), ja siten se tuli Länsimaillakin tunnetuksi. Se oli monessa maassa vielä Keskiajallakin eeposten aiheena ja ritarit ihailivat Vanhan ajan suurinta historiallista sankaria urheuden esikuvana. Persialaisetkin runoilivat hänen kunniakseen, omistivat hänet itselleen ja tekivät hänestä Dareioksen pojan. Egyptiläiset väittivät häntä egyptiläisen Nektanabon pojaksi. Mohamediläiset pitivät häntä Koraanin »kaksisarvekkaana», Dsulkarneinina, ja heiltä hänet oppi ihmeolentona tuntemaan Intia, jossa hän oli niin monta kuumaa taistelua taistellut.