Strabonin teoksesta saamme vielä tietää, että Pytheas matkallaan määräsi useitten paikkain maantieteellisen leveyden Britannian rannikolla, ja että Hipparkhos ne merkitsi tauluihinsa. Ensimäisessä päivän pituus ilmotettiin 16, toisessa 17 ja kolmannessa 18 tunniksi, mutta sitä, mitä paikkoja nämä määräykset vastaavat, ei mainita. Luultavasti Pytheas sai tietonsa päivän pituudesta maanasukkailta, eivätkä ne siis voineet olla muuta kuin osapuilleen oikeat. Mutta sinäänkin ne olivat tärkeät matematiselle maantieteelle.
Ihmeellisempi on Pytheaan kuvaus peräpohjan merestä. Siellä ei muka maa, ei meri eikä ilma enää ollut erikseen, vaan kaikki kolme kuin yhteen sekaantuneina »meren keuhkoiksi», jossa aineessa maa ja meri näyttivät uivan. Hän oli itse nähnyt näön, joka oli tämän »meren keuhkon» kaltainen, loput hän kertoi kuulemansa mukaan. Tälle omituiselle ilmiölle on turhaan mietitty selitystä. Toiset luulevat sen vain olevan kaikuja niistä taikaluuloista, joita liittyi sumuiseen pohjolan mereen, sen jäävuoriin, sumuihin ja valaskaloihin, ja se tuntuukin todenmukaisimmalta.
Tiedot Pytheaan käynnistä meripihkarannalla ovat säilyneet Pliniuksen teoksissa. Saaria, joilta meripihkaa löydettiin, hän nimitti Glaisiain saariksi, ja roomalaiset kirjailijat huomauttavat, että se sana merkitsi maanasukkaitten kielellä meripihkaa. »Glaer» (hohtava) tosiaan oli meripihkan nimi anglosaksin kielellä. Nykyään meripihkaa tosin saadaan etupäässä Itämeren etelärannalta, mutta jonkun verran sitä yhä löydetään Slesvigin länsirannaltakin, ja ennen on saanti epäilemättä ollut runsaampi. Näistä seikoista päätetään, että Glaisiain saaret olivat Pohjanmeren eteläosassa, ehkä Elben suistamossa.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
Olemme tottuneet siihen ajatukseen, että nykyinen käsityksemme maan pallonmuodosta ja aurinkokunnan rakenteesta on uuden ajan luoma. Copernicus, Kepler ja Galilei vihdoin mursivat ne ennakkoluulot ja harhakäsitykset, joita kirkko oli uskonnollisista syistä ylläpitänyt koko Keskiajan. Mutta syventyminen Vanhan ajan kreikkalaisiin kirjailijoihin on osottanut, että samoja ajatuksia oli lausuttu jo paljon ennen, vaikka ne olivat joutuneet unohduksiin. Jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua oli päästy selville siitä, että maan täytyy olla pallon muotoinen, ja samalla matematinen maantiede saatettu pätevälle tieteelliselle pohjalle.
Välimeren rannoilla olikin helpompi kuin pohjoisissa maissa päästä oikeaan käsitykseen maailman rakennuksesta. Pohjoismaissa tähtitaivas näkyy verraten harvoin, enimmäkseen talvella, jolloin ihminen ei ulkoilmassakaan oleskellessaan voi antautua sitä vapaasti tarkastelemaan pakkasen vuoksi. Toisin on Välimeren maissa laita. Siellä tähtitaivas näkyy melkein vuoden umpeensa ja lisäksi ihmiset varsinkin kesäkuumalla viettävät suuren osan viileätä yötä ulkona ja siten joutuvat itsestään kiinnittämään enemmän huomiota taivaan ihanaan kirjokanteen. Ajattelevimmat syventyivät sitä tutkimaan ja oppivat vähitellen erottamaan paikkojaan vaihtelevat planetit kiintotähdistä ja johtuivat siitä miettimään maailman rakennusta, etsimään ratkaisua sille ongelmalle, jonka Luoja maan ylle on levittänyt.
Luonnollisista syistä siis tähtitiede kehittyi Itämailla ja Kreikassa jo varhain niin korkealle. Tähtitieteestä saivat kreikkalaiset oppineet ensimäisen aiheen käsittää maankin taivaankappaleeksi, tähtimaailman jäseneksi. Siitä vähitellen muodostui oikea tieto maan muodosta ja asemasta avaruudessa.
Vanhallakin ajalla oikea käsitys kuitenkin vain vähitellen kehittyi yksinkertaisemmasta, ja samoin kuin myöhemmin, samoin silloinkin täytyi voittaa ennakkoluuloja, ennenkun päästiin totuuden perille ja se tuli tunnustetuksi.
Vanhimmat kosmografiset käsitykset.
Kaikkien vanhain kansain varhaisimmat käsitykset maan muodosta näyttävät olleen samanlaiset. Asuttua maailmaa pidettiin suuren maailmanmeren saarena. Homerisen maailmankäsityksen mukaan maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano ainiaan virtasi. Joonilaiset filosofit myöhemmin, kun oli meriä laajemmalti kuljettu, luopuivat siitä käsityksestä, että muka Okeano oli joki, mutta uskoivat edelleenkin maata suureksi saareksi, jota maailmanmeri ympäröi. Tätä käsitystä suuressa määrin tukikin se seikka, että kaikkialla, missä oli pisimmälle kuljettu, aina tuli valtameri vastaan luode- ja vuoksivirtauksineen. Foinikit, Karthagolaiset ja kreikkalainen Pytheas olivat tavanneet rannattoman ulapan Herakleen patsaitten tuolla puolen, Nearkhos Intian puolessa, Patroklos Kaspian meren, jota pidettiin Okeanon lahtena. Afrikan ympäri purjehtiminen farao Nekon toimesta tuki niinikään samaa luuloa.