Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Eratosthenes julkaisi tutkimuksiensa tulokset laajassa maantiedeteoksessa. Hän oli muutoin mitä monipuolisin tiedemies, muun muassa kirjotti arvokkaan tutkimuksen vanhasta kreikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta.

Asteverkkoa kehitti edelleen, taivaankartan mukaisesti, kuulu tähtitieteilijä Hipparkhos (140 e.Kr.). Hän jakoi maan ympäri kulkevan puolipäiväpiirin 360 asteeseen ja piirsi jokaisesta asteleikkauksesta keskenään yhdensuuntaisia leveyspiirejä (paralleleja), jotka suorakulmaisesti leikkasivat pituuspiirejä (meridianeja), sekä määräsi tähtitaivaan kuvioiden näkyväisyyden kullakin leveysasteella. Suurempia vaikeuksia kuin parallelien, tuotti meridianien määrääminen, kun paikkain puolipäiväpiirin mittaamiseksi ei ollut koneita, — gnoomonista ei siihen tarkotukseen ollut mitään hyötyä. Hipparkhos ehdotti, että puolipäiväpiirit määrättäisiin havaitsemalla taivaalla näkyviä pimennyksiä eri paikoissa samalla haavaa. Mutta ei ole säilynyt tietoa, tuliko tämä nerokas ajatus toteutetuksi. Uudella ajalla sitä on yleiseen käytetty.

Vyöhykkeet.

Jo aikaisemmin oli aljettu jakaa maata ilmastollisiin vyöhykkeihin leveyspiirien mukaan; mutta nämä määräykset luonnollisesti kävivät hyvinkin harhaan, kun maantuntemus oli niin suppea ja suuret hiekka-aavikot päiväntasaajan puolella antoivat aihetta siihen luuloon, että erämaaluonto oli yleinen seuraus eteläasemasta ja että päiväntasaajan seuduilla niin ollen mahtoi olla aivan asumattomat kuivat maat. Sekä Sahara että Arabia ja Intian erämaa antoivat tukea moiselle käsitykselle. Aristoteles määräsi lauhkean vyöhykkeen napapiirin ja käännepiirin väliseksi alaksi, mutta tämä määritelmä oli häilyvä, niinkauan kun ei napapiirin asemasta oltu tarkalleen selvillä; se selviytyi vasta Pytheaan matkan kautta.

Fyysillisen maantieteen alkeet.

Kreikkalaisten tutkimukset eivät rajottuneet vain matematiseen ja topografiseen maantietoon, vaan he koettivat myös selittää huomattavampia maantieteellisiä ilmiöitä, toisin sanoen laskea fyysillisenkin maantieteen perustukset. Siinäkin he työskentelivät menestyksellä. He tutkivat maankuoren rakennetta, jokien työtä, vuorovesiä, tuulia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, hankkivat sekä kasvitieteellisiä että eläinmaantieteellisiä havainneita eri maista, niinkuin näimme jo Herodotoksen tehneen. Jos yleisten luonnonlakien tunteminen olisi pitemmälle kehittynyt, niin he epäilemättä olisivat saavuttaneet suurenmoisia tuloksia.

Kaivosteollisuus oli jo siksi edistynyt, ettei maankuoren rakenteeseen nähden oltukaan vailla aineksia. Olemme jo ennen nähneet, kuinka jo Foinikit olivat keksineet keinoja metallien louhimiseksi vuorista. Jobin kirjan kuvausta tuskin voi muulla tavalla selittää, kuin vanhain kaivosten kuvaukseksi, vaikka se runollisen muotonsa vuoksi onkin hämärä. Epäilemättä tämä taito yhä kehittyi.

Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää käyttäen saatua metallia puhdistamaan.

»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään, ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän inhimillisyyteensä… Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä. Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»

Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla — ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla. Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla, että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat, joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin, määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola- ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»