Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa, joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville, että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on, niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin, koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.
Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat, erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia. Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä. Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin. Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi, että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla, vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta. Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä, että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä. Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.
Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti, kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset, joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin, ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.
ROOMALAISET JA HEIDÄN AIKANSA.
Siihen aikaan, kun Etelä-Italiassa kreikkalaiset siirtokunnat parhaillaan kukoistivat, eli Rooman kansa vielä nuoruutensa aikoja. Roomalaiset, joitten tehtäväksi tuli perustaa vanhan maailman laajin valtakunta, astuivat historian näyttämölle muutamia vuosisatoja sen jälkeen, kun Kreikkalaiset olivat ennättäneet kehityksensä korkeimmalle asteelle. Mutta alkuun päästyään he hämmästyttävän lyhyessä ajassa laskivat valtansa alle ensinnä Italian ja sitten melkein koko tunnetun maailman, vieläpä vallottivat lisäksi tuntemattomiakin maita. Roomalaiset olivat ensi sijassa käytännöllistä valtiollista kansaa. Tieteessä ja taiteessa he kulkivat Kreikkalaisten jälkiä. Kreikkalaiset olivat kehittäneet korkealle yhteiskunnallisen elämän, tutkimuksen ja taiteen, Roomalaisten kautta mitä laajimmat piirit tulivat näistä tuloksista osallisiksi.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Apenninien niemimaa oli Rooman nuoruuden aikana kansallisuuksiensa puolesta paljon hajanaisempi kuin Kreikka. Siellä asui monta eri kansaa, jotka keskenään olivat vain etäistä sukua, jopa osaksi toisilleen aivan vieraatkin.
Pääkansoina olivat Rooman historian alussa latinalaiset ja niille heimolaiset umbrilais-sabellilaiset kansat, joitten hallussa oli suurin osa Keski- ja Etelä-Italiaa. Ainoastaan Etruriassa asui kokonaan vierassukuinen kansa, jonka alkuperäisestä heimoudesta ja kielestä ei olla selvillä. Etruskien pohjoispuolella, Pon laaksossa, asui niin vahva keltiläinen väestö, että tätä maata latinaksi sanottiin Gallia Cisalpinaksi. Genovan rannikolla ja Merialpeissa olivat Ligurit, jotka niinikään olivat itsenäinen kansa, vaikka luultavasti indo-europpalaista sukujuurta, niemimaan koillisosissa oli illyriläisiä kansoja, joitten heimous Kreikkalaisten ja Roomalaisten esi-isäin kanssa vielä on hämärä. Sangen kirjava oli siis niemimaan kansallinen kartta Rooman alkaessa vallotuksensa. Mutta Italia oli maantieteellisesti yhtenäisempi maa kuin Kreikka, ja sen vuoksi yksi vallottava kansa saattoi sen verraten helposti yhdistää yhdeksi valtakunnaksi ja lopulta sulattaa yhdeksi kansaksikin.
Roomalaisten kunnianhimo ei kuitenkaan alussa tavotellut sen enempää kuin vapautumista naapurien, varsinkin Etruskien ylivallasta. Etruria, joka toisin ajoin oli alkavaa Roomaa hallinnutkin, vaihtelevien sotien jälkeen vallotettiin ja sai suureksi osaksi latinalaiset asukkaat. Etruskien jälkeen kukistettiin urhoolliset Samnilaiset. Alkupuolella kolmatta vuosisataa e.Kr. Rooma oli päässyt Keski-Italian valtiaaksi. Tämän jälkeen vallotettiin Etelä-Italia ja »Graecia Magnan» rikkaat kreikkalaiset kaupungit pakotettiin tunnustamaan Rooman ylivalta. Mahtava Tarentum kukistui v. 272 e.Kr.
Saatuaan valtansa alle niemimaan aina nykyisessä Lombardiassa asuvia Gallialaisia myöten Roomalaiset törmäsivät yhteen Karthagon kanssa. Sisilian Kreikkalaiset turvautuivat taistelussaan mahtavaa afrikalaista kauppavaltaa vastaan Roomalaisten apuun. Taistelu tapahtui osaksi maalla, osaksi merellä. Omituista on, että Karthago ensinnä voitettiin merellä, vaikka se oli merivalta. Siitä Roomalaisten oli arvatenkin suureksi osaksi kiittäminen kreikkalaisia liittolaisiaan, sillä Roomalaiset itse olivat siihen saakka vähän liikkuneet merellä. Ensimöisessä puunilaissodassa (264—241 e.Kr.) vallotettiin koko Sisilia ja myöhemmin vielä Sardinia ja Corsikakin. Kun raja pari vuosikymmentä myöhemmin uusien vallotuksien kautta siirrettiin pohjoisessa Alppeihin saakka, niin oli koko niemimaa saarineen Rooman vallassa ja luja pohja oli laskettu vastaiselle maailmanvaltakunnalle, sillä toisin kuin Kreikkalaiset Roomalaiset jo alun pitäen tasottivat kaikki tiellään. Italiasta tuli kansallisesti ja valtiollisesti yhtä yhtenäinen maa, kuin se oli maantieteellisestikin.