Caesar oli niinikään ensimäinen roomalainen sotapäällikkö, joka yritti tunkeutua Germaniaan. Hän oli sotavangeilta hankkinut tietoja Germanian asukkaista ja tärkeimmistä luonnonpiirteistä sen lisäksi, mitä hän oli Kreikkalaisten maantieteellisistä teoksista lukenut. Caesar kertoo, että näiden mainitsema Hercynian metsä oli yhdeksää päivämatkaa leveä ja ulottui Tonavan pohjoisrantaa pitkin aina Dakiaan saakka idässä. Tämä metsä vastaa pääasiallisesti nykyistä Keski-Saksan vuoristokynnystä ja Karpatteja, jotka siihen aikaan vielä olivat kauttaaltaan suunnatonta asumatonta saloa. Mutta Pohjois-Saksan joista ei vielä Caesarin aikana kulkenut Roomalaisille maineita.
Gallian kukistettuaan Roomalaiset hämmästyttävän nopeaan roomalaistuttivat sen. He rakensivat teitä ja kaupunkeja, julkisia rakennuksia, temppeleitä, kylpylaitoksia ja kasarmeja, joitten raunioita on kautta maan runsaasti säilynyt näihin aikoihin saakka. Toiset Gallian kaupungeista vetivät vertoja Italian kauneimmille. Roomalaisten aikomus oli, asemaansa vahvistettuaan, kukistaa Galliasta käsin sotaiset Germanitkin. Jos he olisivat aikeessaan onnistuneet, niin Keskiajan historia luultavasti olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta Germanien sotakunto ja heidän maansa etäisyys pysäyttivät Rooman vallan leviämisen pohjoista kohti.
Roomalaisten sotaretket Germaniaan.
Caesarin jälkeen tapahtui kuitenkin muutamia yrityksiä ja saatiinkin Rheinin rannalla luja jalansija. Keisari Augustuksen poikapuoli Drusus teki Germaniaan kolme sotaretkeä. Hän vallotti ensiksi Batavien maan, joka oli Rheinin ja Maasin suistamoitten välillä (v. 12 e.Kr.). Seuraavana vuonna hän eteni Visurgis (Weser) joelle ja rakensi linnotetun sotilasaseman Hattien maahan, Weserin lähteille. Kolmannella retkellään hän sieltä tunkeutui Kheruskien maan kautta aina Albis (Elbe) joelle.
Suurimman maineen Drusus Roomalaisten kesken saavutti varsinkin sen kautta, että rakennutti laivaston ja purjehti sillä Pohjanmerelle, jota ei sitä ennen yksikään roomalainen alus ollut kyntänyt. Retki oli merkillinen siitäkin syystä, että se tapahtui näitten seutujen maantieteellisten olojen vielä ollessa melkoisesti toiset kuin nykyään. Se osa Pohjois-Hollannista, jonka nykyään Zuydersee täyttää, oli Drusuksen aikana vielä suureksi osaksi maata. Nykyinen merenlahti oli sisäjärvi, jota Roomalaiset nimittivät Lacus Flevukseksi. Keskiajalla suuret tulvavuokset ja myrskyt hävittivät maakannaksen, joka erotti järven merestä, vieläpä repivät ja hautasivat aaltoihin leveältä Friisien rannikkoa aina Jyllantia myöten. Drusus rakennutti laivastonsa Rheinillä ja kaivatti sitten kanavan Rheinistä Flevus järveen, josta oli salmi mereen. Pohjanmeren etelärantaa hän sitten purjehti aina Amisian (Emsin) suulle, pakottaen tällä rannikolla asuvat Friisit tunnustamaan Rooman ylivallan. Emsin oikealla rannalla asuvat Haukit sitä vastoin torjuivat Roomalaisten hyökkäyksen.
Drusuksen jälkeen jatkoi sotaa Germaneja vastaan Tiberius, josta myöhemmin tuli Rooman keisari. Tiberius lähetti laivastonsa Albis joen (Elben) suulle saakka, josta se nousi kappaleen ylämaahankin, kunnes kohtasi joen oikealle rannalle saapuneen maa-armeijan, jota Tiberius itse johti. Tiberius pakotti Haukit alistumaan ja voitti Langobardit, jotka asuivat kauempana maan sisässä, Weserin ja Elben välillä. Mutta kun kheruskilainen Armin myöhemmin tuhosi Varuksen johtamat roomalaiset legionat Teutoburgin metsässä, niin nämä etäiset vallotukset menetettiin. Keisari Augustus ja hänen jälkeensä Tiberius piti edullisempana tyytyä rajaan, joka kulki Rheinin laakson itäsivua ja Tonavan laakson pohjoissivua. Tosin vielä Drusuksen poika Germanicuskin menestyksellä taisteli koillisrajalla, mutta hänen voittonsa eivät johtaneet uusiin anastuksiin.
Vanha Germania.
Roomalaiset olivat näitten sotien kautta saaneet entistä paremman käsityksen Germanian maan tieteellisistä ja kansallisista oloista. Ne eivät juuri houkutelleetkaan heitä jatkamaan vellotusta. Maan ilmasto, joka siihen aikaan epäilemättä oli nykyistään kolkompi, oli Roomalaisten mielestä ylen ankara. Germania oli täynnään soita ja sankkoja metsiä, sen taivas oli synkkä, sateet ainaiset, sumut eksyttävät. Kesää, joka Roomalaisten mielestä oli lyhyt, seurasi kova talvi rajuine myrskyineen, lumituiskuineen ja pakkasineen, jotka jäädyttivät joet pitkiksi ajoiksi. Koko Saksaa peittivät siihen aikaan valtavat pyökki- ja tammimetsät ja maan pohjoisosissa myös havumetsät. Vanhempi Plinius ihaili näitten metsien valtavia tammia, joihin hän tutustui Haukkien maassa, nykyisessä Westfalissa oleskellessaan. Hedelmäpuita, joita nykyään kasvaa kauttaaltaan koko maassa, ei Tacituksen tietojen mukaan ollut ensinkään, ei ainakaan jalompia. Viljoja tunnettiin ohra, kaura ja hirssi, vehnän toivat vasta Roomalaiset maahan. Germaneilla oli suuret karjat, mutta karja oli pienikasvuista, vaikka karkaistua. Hevoset olivat vähäisiä eivätkä nopeita, mutta kestäviä ja vähään tyytyväiset. Metsät olivat täynnään riistaeläimiä ja metsästys olikin Germanien pääelinkeinoja. Roomalaisten kummastusta herättivät varsinkin hirvi ja bisonihärkä: näitä paitsi oli viljalta karhuja, susia, ilveksiä, villikissoja, metsäsikoja, kauriita y.m. Joet olivat erittäin kalaiset. Kivennäisiä saatiin vähän hopeaa ja rautaa, runsaammin sitä vastoin arvokasta meripihkaa ja suolaa.
Germanien silloisesta elämänlaadusta ja tavoista antaa varsinkin kuulu historiankirjottaja Tacitus tietoja teoksessaan »Germania». Tacituksen kertomukset heidän sukujuurestaan ja heimojaostaan perustuivat kuitenkin enemmän vanhoihin taruihin kuin tosioloihin. Vähitellen opittiin erottamaan yhä enemmän heimoja, jotka olivat toisiinsa nähden itsenäiset, ilman lujempaa yhdyssidettä. Caesar tunsi noin 20 germanilaista kansaa, Strabon ja Plinius niitä luetteleval kolmisenkymmentä, Tacitus yli 60, Ptolemaios toista sataa. Kansainvaelluksien aikana monet niistä tulivat liiankin tunnetuiksi Rooman valtakunnan etäisimmissäkin osissa.
Tacitus »Germaniassaan», joka kirjotettiin v. 98 j.Kr., ylistää Germanien kookasta, voimakasta ruumiinrakennusta, valkoista ihoa, vaaleata tukkaa ja loistavia sinisiä silmiä. Hän ihailee heidän tapainsa puhtautta ja varsinkin heidän uskollisuuttaan, ja nämä avut tosiaan olivatkin jyrkässä ristiriidassa Roomassa vallitsevalle turmelukselle. Naiset olivat muutoin alhaisessa asemassa, saivat toimittaa raskaimmat työt, mutta heille kuului jumalten tahdon ennustaminen ja siitä he saivat melkoisen vaikutuksen kansan kohtaloihin. Maanviljelystä harjotettiin kaikkialla ja aura oli vanhastaan tunnettu. Kaupunkeja oli vähän. Ammattitaitoa ei ollut sen enempää, kuin että se tyydytti vain vaatimattomammat kotoiset tarpeet.