Mithridates, joka viimeiseen saakka oli Rooman vihollinen, oli koonnut suunnattomia rikkauksia ja suuren, hyvin harjotetun armeijan, sekä laskenut valtansa alle melkoisen osan Vähästä Aasiasta. Hän oli asemaansa vahvistanut antamalla tyttärensä Armenian kuninkaan Tigraneen puolisoksi. Aikoessaan anastaa Bithyniankin, jonka kuningas oli testamentissa jättänyt maansa Roomalaisille, Mithridates joutui näitten kanssa sotaan. Maantieto hyötyi enimmän kolmannessa sodassa, jossa Roomalaisia ensiksi johti Lucullus. Voitettuaan Mithridateen Kabeiran luona (v. 72 e.Kr.) Lucullus tunkeutui Armeniaan, pakottaakseen Tigraneen luovuttamaan sinne paenneen Mithridateen. Siten tämä maa, joka aina Xenofonin retkestä saakka oli pysynyt syrjässä tapauksista, joutui sodan jalkoihin ja siitä saatiin entistä täydellisempiä tietoja.
Tämä oli ensi kerta, kun Roomalaiset kulkivat Anti-Tauro vuoriston poikki ja tunkeutuivat siihen jylhään ylämaahan, josta Eufrat ja Tigris saavat alkunsa. Siellä he, samoin kuin aikoinaan Xenofon joukkoineen, saivat kärsiä paljon kurjuutta ilmaston ankaruuden vuoksi. Armeniasta käsin he ensi kerran kulkivat Tauron poikki eteläpuolella olevaan Mesopotamiaan, jossa myöhemmin niin kauan taistelivat Parthialaisia vastaan. Lucullus vallotti Tigraneen pääkaupungin, Tigranokertan, joka oli vasta perustettu. Kaupungin paikkaa ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan sen olleen nykyisen Mardinin seuduilla, josta on löydetty vanhoja kaupungin pohjia. Arsanias joki, jonka rannoilla Lucullus voitti Mithridateen ja Tigraneen yhtyneet armeijat, oli epäilemättä nykyinen Murad, Eufrateen itäinen latvahaara, jonka poikki Xenofonkin oli kulkenut. Lucullus sen jälkeen vallotti Mesopotamiassa Nisibiin vahvan linnan, mutta sotajoukkonsa kapinoimisen vuoksi hänen sitten täytyi luopua johdosta ja Pompeijus ryhtyi sotaa jatkamaan.
Pompeijus Kolkhiissa.
Pompeijuksen sotaretken maantieteelliset tulokset olivat paljon tärkeämmät. Sen kautta saatiin ensimäiset varmat tiedot Mustan meren ja Kaspian meren välisistä seuduista. Pakotettuaan Mithridateen pakenemaan Vähästä Aasiasta ja Tigraneen antautumaan hän alkoi ajaa takaa Mithridatesta, joka oli paennut ensinnä Kolkhiihin ja sieltä edelleen vaikeita teitä pitkin Pantikapaioniin (Kertshiin), joka oli Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) länsirannalla. Taurian niemimaalla hän sitten, epätoivoisena vastarinnan mahdollisuudesta, surmasi itsensä. Ajaessaan häntä takaa Pompeijus huomasi välttämättömäksi kukistaa ne kansat, jotka olivat Armenian pohjoispuolella ja jotka olivat Kreikkalaisille tunnetut Iberien nimellä. Iberit asuivat Kaukason eteläpuolella olevassa vuorimaassa, josta Kyros (Kur) joki saa alkunsa. Joen alajuoksulla taas, Kaspian meren puolessa, asui kansa, jota sanottiin Albaneiksi; sekin ryhtyi sotaan Roomalaisia vastaan. Pompeijus kulki Kyroksen poikki ja lähestyi Kaspian merta kolmen päivämatkan päähän, taistellen siten maassa, joka siihen saakka oli aivan tuntematonta. Plutarkhos kertoo, että häntä estivät Kaspian merelle saakka etenemästä käärmeet. Tämä epäilemättä oli liiottelua, mutta tosiasia on, että Moganin aro, jolta hän lienee takaisin kääntynyt, vielä tänä päivänä on pahassa maineessa myrkyllisten käärmeitten runsaudesta.
Tarkemman kertomuksen näistä seuduista antoi mytileneläinen Theofanes, Pompeijuksen läheinen ystävä, joka oli mukana sotaretkellä, kirjottaen sen historiankin. Theofanes huomauttaa Kaukason muistuttavan Pyreneitten vuorimaata varman suuntansa ja harjanteittensa yhtäjaksoisuuden kautta, mainitsee muutamia sen solista ja sen alempien liepeitten erinomaisen rehevästä kasvullisuudesta. Kaikki nämä piirteet ovatkin tälle vuoristolle ominaisia. Theofanes mainitsee myös vuoriston, joka kulkee Kaukasosta etelään, yhdistäen sen Kholkiin ja Armenian vuorimaihin ja muodostaen Mustaan ja Kaspian mereen laskevien jokien välillä vedenjakajan. Nykyisestä Kaukasiasta, ainakin sen eteläosasta, oli siten saatu oikeat maantieteelliset käsitykset.
Iberit olivat Theofaneen mukaan sivistynein tämän maan kansoista. Heillä oli kaupunkeja ja markkinapaikkoja, hyvin rakennetut talot ja tiilikatot. Väestö oli jaettu neljään kastiin; ylimpään kuuluivat kuninkaallisen suvun jäsenet, jotka johtivat kansaa sekä sodassa että rauhan aikana. Toiseen kuuluivat papit, jotka samalla olivat tuomareita, milloin nousi riitoja naapuriheimojen kesken, kolmanteen soturit ja maanviljelijät, neljänteen yhteinen kansa, joka teki alemmat työt ja oli kuninkaan orjia. Kotiolot olivat patriarkallisella kannalla, omaisuus oli perheen yhteistä ja perheen vanhin sitä hoiti.
Albanien olot olivat paljon alkuperäisemmät. He eivät käyttäneet rahaa kaupassa, vaan kävivät vaihtokauppaa, mitat ja painot olivat heille tuntemattomat. Ihmisuhri oli yleinen, ja uhrien ruumiista ennustettiin. Albanien pääelinkeino oli karjanhoito; maanviljelys ja maanviljelysneuvot olivat alkuperäisintä laatua. Mutta siitä huolimatta he maan hedelmällisyyden vuoksi saivat erinomaisen runsaita satoja. Vielä tänä päivänä tämä pitää paikkansa, varsinkin Shirvanin (Bakun) alueesta, joka on Kurin, Kaspian meren ja Kaukason itäpään välillä. Vaikka Albanit olivat luonnostaan rauhallista kansaa, niin saivat he kuitenkin Pompeijusta vastaan kokoon sotajoukon, jossa oli 60,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 miestä ratsuväkeä. Siinä maassa, joka oli Mustan meren rannalla Fasis joesta pohjoiseen päin, oli taas tavattoman paljon eri kansoja: Dioskuriaan (Sukhum Kalehin) kreikkalaisessa siirtokunnassa sanottiin seitsemänkymmenen eri heimon käyvän kauppaa. Niillä oli kaikilla oma kielensä. Se olikin luonnollinen seuraus tämän vuorimaan rakenteesta; se on täynnään ahtaita laaksoja, joitten asukkaat ovat lähimmistä naapureistaankin eristetyt. Heniokhien nimi on säilynyt nykyisessä Hainukhissa. Toiset näistä heimoista harjottivat Mustalla merellä merirosvoutta, taikka ryöstelivät rannikoita. Heidän aluksensa eivät kuitenkaan olleet sen suurempia, kuin että kantoivat noin kolmisenkymmentä miestä. Tacitus myöhemmin kertoo samoista kansoista, että he Vitelliuksen aikana tapahtuneessa kapinassa parveilivat merellä hätä pikaa kyhäämissään aluksissa, jotka olivat kapeita, laakapohjaisia ja kootut ilman vaski- tai rautasiteitä. Meren noustessa aaltoihin he jatkoivat laitoja varalaidoilla, niin että veneissä oli »seinät kuin huoneessa». Aluksia voitiin soutaa kumpi pää edellä tahansa. Kuvaus heti jokaisen mieleen johtaa Pohjois-Suomen jokiveneet, jotka niinikään ennen olivat rakennetut ilman nauloja, »katajalla ommellut», kuten Vienan Karjalan rannikolla yhä vieläkin.
Roomalaisten myöhemmillä sotatoimilla Afrikassa oli enemmän partioretkien luonne. Laaja kuiva erämaavyöhyke Välimeren rantain eteläpuolella rajotti ylipääsemättömyytensä kautta suuremmat sotaiset toimet, mutta yrityksiä kulkea sen poikki tapahtui kuitenkin useampiakin. Niihin ehkä kehotti maine Libyan erämaan eteläpuolella olevista riistaseuduista.
Uusia löytöjä Afrikassa.
Garamanttien maahan, nykyiseen Fezzaniin, josta jo Herodotos kertoi, tehtiin kuitenkin suurempikin sotaretki ja tuo laaja keidasalue joutui joksikin aikaa Rooman vallan alle.