V. 20 e.Kr. Cornelius Balbus, joka silloin oli rannikon roomalaisena maaherrana, tunkeutui erämaan poikki sotajoukkoineen ja voitti Garamantit. Tapaus herätti Roomassa niin suurta huomiota, että Balbukselle suotiin triumfi. Retkestä valitettavasti on säilynyt vain vähän tietoja. Garamanttien pääkaupunki Garama vallotettiin. Nimi on säilynyt nykyisessä Germassa, joka on noin 100 kilometrin päässä Murzukista, Fezzanin nykyisestä pääkaupungista. Germassa tavattavat muinaisjäännöksetkin vahvistavat sitä luuloa, että paikka juuri on sama, jossa kerran oli vanhan keidaskansan pääkaupunki.
Melkein samaan aikaan retkeili Petronius Etiopiaan, josta Candace niminen kuningatar oli hyökännyt Syenen kaupungin kimppuun. Petronius vallotti Syenen takaisin ja ajoi Candacea takaa Etiopiaan, voittaen hänen sotajoukkonsa. Petronius tunkeutui vallottaen Napataan saakka, joka oli Candacen pääkaupunki. Napatan pohjia, temppelin raunioita ja pyramiideja on löydetty läheltä nykyistä Merawia, Niilin neljänsien koskien alapuolelta.
Roomalaiset vähitellen laskivat valtansa alle koko Pohjois-Afrikan, josta tuli Rooman valtakunnan kukoistavimpia maakuntia. He rakensivat kaupunkeja ja upeita julkisia rakennuksia kauas erämaahan saakka, jossa niiden rauniot hämmästyttävät keskellä autioimpia hiekka-aavikoita. Ei ole varmaa, onko Saharan pohjoisreunan ilmasto sen jälkeen kuivunut, vai olivatko Roomalaisten vesijohdot nykyisiä niin paljon etevämmät, mutta epäilemättä tämän maan viljelys siitä pitäen on laadulleenkin, ei vain laajuudelleen rappeutunut entisestään. Länteen päin Roomalaiset ulottivat valtaansa aina Marokkoon saakka, jossa säilyneet siltarakennukset ja muut muinaismuistot kertovat, kuinka tarmokkaasti he pitivät huolta alistamainsa maitten hallinnosta ja liikeneuvoista. Pohjois-Afrikassa olivat maakunnat Mauretania Tingitana (Marokko), Mauretania Caesarensis ja Numidia (Algeria) ynnä Afrika proconsularis, joka vastaa nykyistä Tunesiaa. Lisäksi kuuluivat heille rannat itäänpäin aina Egyptiä myöten.
Paitsi Petroniuksen retkeä ja sotaretkeä Garamantteja vastaan tapahtui muitakin yrityksiä tunkeutua kauemmaksi etelää kohti. Ne jäivät vaille valtiollisia seurauksia, mutta ovat tutkimusretkinä merkillisiä, vaikka tietomme niistä ovatkin vaillinaiset.
Keisari Nero halusi kerrankin saada selvää Niilin lähteistä, joista oli niin kauan väitelty. Tyranni, jolla niin monen huonon ominaisuuden rinnalla oli hyviäkin, oli siis ensimäisiä, joka lähetti liikkeelle oikean maantieteellisen tutkimusretkikunnan. Siihen kuului sotilaita, mutta arvatenkaan ei ylempiä sotilaita haluttanut antautua seikkailuun, koska molemmat johtajat olivat vain centurioneja, sadanpäämiehiä. Retkikunta kulki ensinnä Egyptin kautta pitkin Niilin rantoja aina Napataan saakka, jonne roomalainen vaikutusvalta ulottui, ja Napatasta eteenpäin Etiopian kuninkaan suojeluksen ja suosituksen turvissa. Retken tuloksista ei kuitenkaan ole säilynyt muita tietoja kuin Neron opettajan ja hallitushoitajan Senecan lyhyt maininta. Seneca kertoo kuulustelleensa centurioneja, heidän palattuaan retkeltään, ja saaneensa heiltä seuraavat tiedot: »Saavuimme», niin kertoivat sadanpäämiehet, »vihdoin suunnattomiin soihin, joitten loppua maanasukkaat eivät tienneet, eikä yksikään kuolevainen saattanut aavistaa. Niin täynnään on vesi ruohoa, ettei ole mahdollista kulkea eteenpäin veneellä eikä jalkaisinkaan, sillä mutainen suo ei kannattanut kuin korkeintain yhden hengen kantavan pienen veneen. Siellä näimme kaksi kalliota, joista lähti joen suunnaton runsaus.»
Sadanpäämiesten kuvaus osottaa heidän tosiaan käyneen noin 700 kilometriä Khartumin eteläpuolella siinä seudussa, jossa oikealta puolelta Sobat laskee Niiliin ja vasemmalta puolelta Bahr-el-Ghazalin vetevät soiset syrjäjoet. Nämä seudut ovat tosiaan niin läpipääsemättömät, että ne vielä yhdeksännelläkintoista vuosisadalla ehkäisivät kaikki yritykset tunkeutua sen kautta Niilin lähteille. Mutta tositietojaan sadanpäämiehet jatkoivat vanhalla sadulla. He eivät luultavasti uskaltaneet palata itsevaltiaan eteen sillä tiedolla, etteivät päässeet perille saakka, vaan turvautuivat vanhaan, Herodotoksen mainitsemaan taruun, jonka mukaan Niili alkaa Krofin ja Mofin kallioitten välissä olevasta lähteestä. Kallioitten paikan he vain olivat siirtäneet niin kauas etelään, kuin heidän maantuntemuksensa nyt ulottui. Saapuakseen Niilin suurille lähdejärville centurionien olisi tullut vielä kulkea noin 500 kilometriä soitten poikki ja sitten kuivempia maita 600—700 kilometriä Ukerewe järvelle. Niin suureen yritykseen ei Rooman suojeluksessa matkustavilla sotilaillakaan ollut voimia.
Garamanttien maasta, jonka Balbus oli vallottanut, tunkeutui Septimius Flaccus kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen etelässä asuvain Etioppialaisten maahan. Tästä matkasta emme tiedä sen enempää. Mutta myöhemmin kulki samaa tietä Julius Maternus, roomalainen päällikkö hänkin. Liitossa Garamanttien kuninkaan kanssa hän, arvatenkin jommoinenkin armeija mukanaan, eteni neljä kuukautta etelään päin ja saapui Agisymba nimiseen maahan, jossa oli runsaasti sarvikuonoja. Ilmeisesti hän siis kulki koko Saharan poikki ja saapui Sudaniin. Tästäkään retkestä ei valitettavasti ole sen enempää tietoja. Roomalaisilla nähtävästi oli hyvä halu ulottaa valtaansa kauemmaksi etelää kohti, mutta huomasivat sen näillä retkillä luonnonesteiden vuoksi mahdottomaksi.
Vielä neljännestä merkillisestä yrityksestä on säilynyt lyhyt tieto. Suetonius Paullinus, etevä sotilas, joka myöhemmin vallotti suuren osan Britanniaa, yritti Mauretania Tingitanan propraetorina ollessaan kulkea Atlas vuoriston poikki. Vuoriston solat tosin olivat talvella lumen peitossa, mutta roomalainen armeija pääsi kuitenkin sen yli ja kulki edelleen vuoriston toisella puolella olevan polttavan erämaan poikki, kunnes saavuttiin Ger nimiselle virralle, jonka läheisyydessä oli runsaasti elefantteja ja muita villieläimiä. Toiset ovat luulleet joen tarkottaneen Nigeriä, mutta luultavasti Ger'oli vain joku Atlaksesta alkavista vuorijoista, jotka erämaassa pian katoovat hiekkaan, sillä sana »gir» berberin kielessä merkitsee yleensä juoksevaa vettä. Sitä käytetään vielä tänä päivänä sen seudun joista.
Roomalaiset eivät olleet varsinaista merikansaa, vaikka oppivatkin Välimerellä purjehtimaan. Mutta he hallitsivat kansoja, jotka vanhastaan olivat liikkunee; vesillä, ja saattoivat sen kautta pitää laajoja kauppayhteyksiä sekä länteen että itään. Rooman aikana tulivat muun muassa tunnetuiksi Canarian saaret, joilla jo Foinikit olivat käyneet, mutta joista tieto näyttää sen jälkeen unohtuneen. Madeirassa näytään niinikään käydyn.
Onnelan saaret.