Strabon käsittelee teoksessaan koko sitä tunnettua maailmaa, jonka laajuuden Eratosthenes koetti arviolaskun mukaan kartallaan määrätä. Matematinen osa on heikompi kuin Eratostheneen ja Hipparkhoksen, mutta sitä huomattavammat’ ovat edistykset fyysillisen maantieteen alalla. Strabon määritteli kaksi yleistä periaatetta, joista on tullut koko uudenaikaisen fyysillisen maantieteen perusta. Ne olivat: suurempien luonnonilmiöitten selittäminen vähemmistä, joita voimme helposti havaita — kuten esim. jokisuistamoiden muodostumisessa, — ja oppi laajain maa-alain vuorottaisesta kohoomisesta ja vajoomisesta. Hänen syvämietteisyyttään osottavat myös johtopäätökset kolmen silloin tunnetun maanosan muotojen vaikutuksesta niitten kultuuriin. Europpa on Strabonin mielestä muita soveliaampi ihmisen asuttavaksi vaihtelevan muotonsa vuoksi, Afrikka sopimattomin rannikkonsa ja pintansa yksitoikkoisuuden vuoksi; Aasia on välittävällä kannalla. Muodon vaihtelevaisuus hänen mielestään helpottaa yhdysliikettä ja edellyttää rikkaampaa historiallista kehitystä. Europpa on parhaiten omiaan kansaluonteita kehittämään lauhkean ilmastonsa, vuoriensa ja lakeitten maittensa vaihtelun kautta. Nämä seikat nimittäin vaikuttavat, että Europassa asuu sekä sotaisia että rauhallisia kansoja. Se pitää lapsiaan virkeämpinä, koska se heille tosin antaa riittävät elämän tarpeet, mutta vähemmän ylellisyys- ja nautintoaineita, jotka veltostuttaisivat.
Emme ryhdy seikkaperäisemmin puhumaan Strabonin maantuntemuksesta, koska se pääpiirteissään oli sama, kuin pari vuosisataa myöhemmin eläneen Ptolemaioksen. Vaillinaisin osa hänen teoksestaan on Kreikan maantiede, vaikka Strabon itse oli kreikkalainen kansallisuudeltaan. Syynä tähän lienee ollut se melkein uskonnollinen kunnioitus, jolla Strabon, samoin kuin monet muut vanhat maantieteilijät, piti kiinni Homeroksen eeposten maantieteellisistä käsityksistä. Ainoastaan Eratosthenes aikanaan uskalsi näitä ennakkoluuloja vastustaa, mutta hän joutuikin siitä yleisen moitteen alaiseksi. Arvokkaimpia osia Strabonin maantieteestä on hänen kuvauksensa varsinaisesta isänmaastaan, Pontosta, ja koko Vähästä Aasiastakin. Hän muun muassa tekee selkoa Vähän Aasian sisäosissa olevista tulivuorista, jotka nykyään ovat sammuneet, mutta Strabonin ajalla vielä olivat toimessa.
Strabonin teos ei Vanhalla ajalla herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Moni arvosteli häntä samalla tavalla kuin hän arvosteli Herodotosta ja Pytheasta, pitäen kumpaakin perättömäin juttujen kertojana. Uusi aika on oivaltanut heidän kunkin arvon.
Mela.
Pomponius Mela ja Plinius Vanhempi ovat ainoat mainittavat roomalaiset maantieteilijät, joitten teoksia on säilynyt.
Mela kirjotti ainoastaan yleistajuisen käsikirjan, joka tuskin olisi suurtakaan huomiota herättänyt, ellei se olisi ollut laatuaan ensimäinen latinan kielellä kirjotettu maantieto. Mela eli keisari Claudiuksen ajalla. Mielipiteensä ja tietonsa hän sai Kreikkalaisilta. Hänen omintakeinen käsityksensä oli se, että lauhkean vyöhykkeen eteläpuolella oli toinen maailma, jossa eli toisia ihmisiä, »antikhtoneja»; heidän asuinsijojaan muka valtameri ja kuuma hedelmätön vyöhyke erottivat tunnetusta maailmasta. Hän näyttää luulleen, että Taprobane oli osa tästä etelämaasta. Mela oli Espanjasta kotoisin, ja kirjasessaan hän sen vuoksi antaakin Iberian niemimaasta tarkimmat tiedot. Hänen synnyinkaupunkinsa Tingitera oli Gibraltarin salmen läheisyydessä. Mela mainitsee salmen saaneen Herkuleen patsaitten nimen kahdesta korkeasta vuoresta, Abylasta (Ceutasta) ja Calpesta (Gibraltarista), jotka olivat vastapäätä sen kahden puolen.
Plinius.
Paljon tärkeämpi teos on Plinius vanhemman »Luonnonhistoria».
Plinius oli syntynyt Pohjois-Italiassa v. 23 j Kr., mutta tuli jo nuorena Roomaan. Hän palveli nuorella iällään Rooman armeijassa Germaniassa ja tutustui siellä Vespasianukseen; Plinius kirjottikin myöhemmin Germaniassa käytyjen sotain historian. Neron hallituksen lopulla hänet lähetettiin Espanjaan prokuratoriksi. Vespasianus valtaistuimelle noustuaan kutsui ystävänsä Roomaan, ja samoin hän pysyi keisari Tituksen suosiossa, jolle hän omistikin pääteoksensa. Plinius sai kuolemansa Vesuvion suuressa purkauksessa v. 79 j.Kr. Oppineen sotilaan viimeisiä hetkiä kuvaa Plinius nuorempi elävästi historioitsija Tacitukselle kirjottamassaan kirjeessä. Plinius nuorempi kertoo muun muassa enonsa erinomaisen hartaista opinnoista, kuinka hän kaikkina lomahetkinään, vieläpä ateriainsa aikanakin ja matkoillaan luki tai antoi esilukijain lukea itselleen teoksia, tehden kaiken aikaa muistiinpanoja ja kirjottaen luetusta otteita. Sillä tavalla hän kokosi laajat tietonsa, joista sitten elämänsä loppupuolella kokosi suuren teoksensa. Sen kautta on säilynyt arvokkaita otteita semmoisista vanhain kirjailijain teoksista, jotka itse ovat hukkaan joutuneet. Valitettavasti Pliniuksella ei ollut aikaa eikä oppia käsitelläkseen aineksiaan järjestelmällisesti ja arvostellen, ja sen vuoksi hänen kokoomateoksessaan on paljon erehdyksiä ja ristiriitoja.
Pliniuksen »Historia Naturalis» käsittelee kaikkia hänen ajallaan tunnettuja luonnontieteitä, näiden joukossa maantiedettäkin, jolle on omistettu kuudetta kirjaa. Kreikkalaisten esikuvainsa tasalle hän ei kohoo aineen käsittelyn, sen enempää kuin laajanäköisyydenkään puolesta. Mutta hän rikastutti maantiedettä uudella puolella, jota Kreikkalaiset eivät sanottavasti tunteneet. Pliniuksen käytettävinä olivat nimittäin roomalaiset viralliset lähteet, ja niiden kautta hän saattoi varsinkin asutusoloja valaista uusilta puolilta.