Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.

Pyhän Brandanuksen retket.

Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.