Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.
Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.
Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.
Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»
Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.
Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.
Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.
Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.
Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.
Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.