Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.
Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.
Bremenin Adam.
Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.
Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.
Nestor.
Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988) kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja, s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav (v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit, Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.
Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa, että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.
Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän maailmankartassa.
Tanskalainen väyläopas.