Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen, että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6 merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm, kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen (Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.
Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin. Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin, niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.
Pohjanmiesten retket Vienaan.
Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin, kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket, joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo, joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta, mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina Vienaan saakka.
Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.
Ottar.
Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki, josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus, oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900, hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän saavuttamiseksi.
Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa, Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:
»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja kalastavat heidän meressään.»
»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta, koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o. Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»