Maantiede ja löytöretket 1

by Into Konrad Inha

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää, jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas, aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan. Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki. Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja, toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen, maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi (Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia, jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin. Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi. Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle, jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen, Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja teki ennen lähtöä seuraavan runon:

»Läkkäämm' pois kotihin,
Näkkäämm’ maamiehemme,
Laivoin laskekaamme
Meren aavan teitä,
Toivorikkahien
Päällikköin (ket maata
Kiitti) Furdurannoill'
Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti, kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi», joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia, suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit, niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin. Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa, ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat »tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan. »Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta, että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.