Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs »yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan, ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi: »Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy siitä hyötyvän.»
Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada, ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja. Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.
Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut, siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena? Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle pohjalle.
Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä, että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa. Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan, jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»
Mahdollista on, että muitakin yrityksiä tehtiin, sillä Eerikin satu kertoo ainoastaan niistä miehistä, jotka kuuluivat Punaisen Eerikin huoneeseen. V. 983—4 oli islantilainen Are Marson myrskyjen ajamana joutunut kovin kauas länteen »Valkoisen miehen maahan», jonne häntä v. 999 seurasi Bjarni Asbrandson ja v. 1029 Gudleif Gudlaugson. Niin kertoi hänen ystävänsä Rafn, Limerickin kauppias, ja Are Frode, joka oli tämän pojanpojan-pojanpoika, kirjotti tarun muistoon. Ja he sanoivat tuota tuntematonta maata Suur-Irlanniksi. Mutta nämä maineet ovat siksi hämärät, että ne ehkä ovat myöhempiä keksinnöitä.
Myöhempien retkien todenmukaisuuden puolella on se seikka että Viinimaasta oli saatavana niin paljon arvokkaita tuotteita, varsinkin puutavaraa, jota Grönlannissa tarvittiin. Voimme otaksua, että yhteys pysyi voimassa yhtä kauan kuin Grönlannin siirtokunnatkin. V. 1121 Eerikki niminen piispa lähti Eerikin vuonosta Viinimaahan. Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla purjehti sieltä papistoa maihin, jotka olivat Viinimaata paljon pohjoisempana. V. 1347 kävi Marklandissa seitsemäntoista Grönlannin miestä. Laiva saapui sitten tuulen ajamana Islantiin. Tieto matkasta perustuu varmaan kirjotettuun lähteeseen.
Tosiasiat.
On luultu useita raunioita ja muuatta kuvilla kirjailtua kiveä muistoksi näistä pohjanmiesten retkistä. Mutta myöhempi tutkimus on osottanut, että nämä jäännökset ovat joko paljon myöhempiä, taikka intianien kuvapiirroksia. Ei ainoatakaan skandinavista riimukiveä ole Pohjois-Amerikan rannalta löydetty.
Vaikka ollaan yksimielisiä siitä, että pohjanmiehet tosiaan saapuivat Pohjois-Amerikan rannalle, niin sitä ristiriitaisemmat ovat mielipiteet siitä, kuinka kauas etelää kohti heidän matkansa ulottuivat. Niillä purjehdusaika-ilmotuksilla, joita sadut mainitsevat, pääsi ehkä hyvinkin Grönlannista Labradorin rannikolle, sillä pohjanmiesten oli tapana lähteä merelle ja varsinkin pitkille taipaleille ainoastaan siinä tapauksessa, että saivat vetävän tuulen hyvältä puolelta. Myötätuulta he usein odottivat viikkokausia jossain suojaisessa paikassa. Siitä että he löysivät viiniköynnöksiä, ovat toiset päättäneet heidän käyneen hyvinkin etelässä. Toiset taas luulevat viini sanan tässä tarkettavan viinimarjoja, joita kasvaa pohjoisemmassakin. Ja on niitäkin, jotka luulevat vinlandin tässä yhteydessä alkuaan ei tarkottaneen viinimaata, vaan laidunmaata (muinaisskandinavinen sana »vinland», ehkä vesijättö), vaikka muka käsitykset sitten sekaantuivat. Freydiin uskottu mies ei siis suotta olisi ivannut maata, jossa ei ensinkään kasvanut viiniä. Villivehnä luultavasti tarkottaa erästä vehnän näköistä ruohoa, jota tällä rannikolla kasvaa. Helluland ehkä oli nykyäänkin autio Labrador, Markland Laurentin lahden rannalla, Viinimaa joko Uuden Skotlannin rannikko, tai maa siitä eteläänpäin, »Hvitramannaland» eli »Suur Irlanti» Newfoundland. Skrälingit — nimi merkitsee muinaisnorjassa »hylkyihmistä» — kaikesta päättäen olivat näillä rannoilla ennen eläneitä, sukupuuttoon kuolleita intianikansoja, vaikka pohjanmiehet sitten siirsivät nimen eskimoillekin, joita luultavasti tapasivat pohjoisempana.
Viimeksi on Fridtjof Nansen Pohjoismaiden tunnetuksi tulemista käsittelevässä laajassa teoksessa perusteellisesti tutkinut Viinimaa-matkojakin. Hän on tullut aivan uusiin johtopäätöksiin.