Vaikka Nansen pitääkin varmana asiana, että Grönlannista käsin löydettiin Amerikan rannat ja sinne tehtiin useita matkoja, niin ei hän kuitenkaan luule matkain ulottuneen niin kauas etelää kohti, että Leif ja Thorfinn Karlsefni todella olisivat löytäneet metsäviiniköynnöstä. Nansen luulee koko Viinimaa-sadun syntyneen vanhoista Irlannista käsin kulkeneista taruista, Pyhän Brandanuksen ja Imran Maelduinin meriretkistä ja kaiken kaikkiaan juurtuvan aina Vanhan ajan »Onnellisten saarista». Nansenin perustelut eivät kuitenkaan tunnu vakuuttavilta. Korkeintain ovat mainitut vanhat tarut vaikuttaneet Islannin Viinimaa-saagain muotoon. Mahdollista on, että Leif maita nimitellessään ajatteli noita taruperäisiä Onnellisten saaria ja niiden mukaan antoi nimiä. Ehkäpä hän muisti isänsä menetelmää, kun tämä oli antanut »Grönlannille» nykyisen nimensä sillä perustuksella, ettei mikään niin houkuttele siirtolaisia kuin hyvä nimi. »Viinimaa» kieltämättä oli nimi, joka oli omiaan viehättämään. Mutta muutoin ne ranskalaiset purjehtijat, jotka 16:lla vuosisadalla tutkivat Laurentin lahden ja joen, kertomuksessaan niinikään mainitsevat, että rannoilla kasvoi sekä viiniköynnöstä että itsekylväytyvää viljaa. Todistuksena pohjanmiesten käynneistä Amerikassa Nansen mainitsee, että siellä intianien kesken oli laajalti levinnyt muuan pallokisa, jota hän luulee pohjanmiehiltä opituksi. Saman pallokisan olivat Grönlannin eskimot heiltä oppineet.
Saagan kertomus Thorfinn Karlsefnin retkestä on niin kauttaaltaan tosisävyinen, että sen tosipohjaa tuskin käy epäileminen, vaikkapa se olisikin aikain kuluessa sekaantunut, niin ettemme voi varmaan määrätä hänen näkemiään maita.
Myöhemmin, noin 1300-luvun keskivaiheilla, Grönlannin uudisasukkaat kylläkin oppivat tuntemaan Eskimot. Nämä hävittivät ensinnä Vesterbygdin siirtokunnan ja uhkasivat eteläisempää Österbygdiäkin. Norja, jonka alaiseksi Grönlanti oli ruvennut kolmannentoista vuosisadan alussa, ei voinut pitää huolta etäisestä tytärmaasta, vaan 1400-luvun alussa kaikki yhteys lakkasi, kun saksalaiset »Vitali-veljekset» olivat hävittäneet Bergenin, Grönlannin kaupan keskustan. Samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, yritettiin aikaan saada uusi yhteys, mutta lähetetty laiva ei päässyt perille. Grönlannista ei enää kuulunut mitään. Norjalaiset siirtokunnat, tautien ja puutteen heikontamina, joko kokonaan sortuivat Eskimoitten hyökkäyksissä, tai sulivat vähitellen varsinaisiin maanasukkaihin. Kun norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede, »Grönlannin apostoli», v. 1721 alkoi Grönlannissa lähetystoimensa, ei siellä enää elänyt ainoatakaan norjalaista.
Pohjanmiesten Viinimaa-matkoista levisi tieto laajemmallekin. Ainakin Pohjoismaiden historian kirjottajalle Bremenin Adamille ne olivat tunnetut, [Adamin mainitseman »Vinulan» arvelimme ehkä tarkettavan »Vienaa». Tätä tukee seuraava seikka. Sadussa, joka kertoo Norjan kuninkaan Harald Graafeldin sotaretkestä Bjarmien maahan, sanotaan tappelun paikaksi »Vinu bakka». Tämä retki tapahtui v. 965, ja käytetään tässä siis Bjarmien suurimmasta kauppapaikasta vanhaa karjalaista »Vienan» nimeä. Tämä tekee kylläkin todennäköiseksi, että Adamin »Vinula» juuri tarkotti »Vienaa», vaikk'ei bremeniläisellä kanikilla ollutkaan käsitystä maakunnan oikeasta maantieteellisestä asemasta.] Rooman paaville niinikään. Bremenin Adam kertoo myös erään saksalaisen retkikunnan tunkeutuneen niin pohjoiseen kuin oli mahdollista päästä. Muutamat friisiläiset nuorukaiset olivat muka päättäneet tutkia, kauaksiko meri ulottuisi pohjoista kohti. He tulivat ensinnä laivoillaan Islantiin ja purjehtivat sieltä edelleen pohjoiseen, kunnes oltiin pimeän ja jään meressä, jossa useimmat laivoista kärsivät miehineen päivineen haaksirikon. Ainoastaan osa pääsi monta kovaa koettuaan palaamaan takaisin maahansa, jossa he kertoivat seikkailunsa, höystäen niitä vahvasti kaikenlaisilla ihmejutuilla. Tämäkin matka lienee tapahtunut vuosituhansien vaihteessa.
Keskiajan maantieteelliset käsitykset.
Keskiaika oli tieteelliselle tutkimukselle epäsuotuisa aika. Sen henkinen elämä lepäsi kokonaan uskonnollisella pohjalla, ja uskonnollisen tiedon perustuksena oli kirkon oppi, joka ei edes Raamatun selittämisessä suonut yksityiselle ajatukselle vapautta. Kirkko tukahutti kaiken tutkimuksen, joka tavalla tai toisella oli omiaan järkyttämään kirkon luomia pappisvaltaisia uskonkäsityksiä. Ainoastaan jotkut kirjalliset, klassikoitten teoksien selittämiseen perustuvat tutkimusalat saattoivat tämmöisissä oloissa viihtyä ja kehittyä. Semmoisissa elinehdoissa oli tietysti varsinkin luonnontieteellinen tutkimus ennakolta määrätty pysymään alhaisella kannalla. Niin oli maantieteenkin laita. Se ei pystynyt edes enää nousemaan sille asteelle, jolle sen olivat Kreikkalaiset kohottaneet, ja varsinkin näitten luoma käsitys maan pallonmuodosta ja sen ilmiöistä taantui ja jäykistyi yhtä lapselliseksi ja alkuperäiseksi, jommoisena näimme sen Homeroksen runoissa kuvastuvan Kreikkalaisten vanhimmalla ajalla.
Maan muoto.
Vaikka jo kahdeksannella vuosisadalla j.Kr. vanhain kirjailijain teoksien johdolla aljettiin uudelleen puhua maan pallonmuodosta, niin piti siitä huolimatta oppi sen litteydestä kautta Keskiajan sitkeästi puoliaan, sillä niin opetti Raamattu. Raamatullisten käsitysten mukaan maa on litteä pyöreä kiekko, jota meri joka puolella piirittää, ja maailmanmeren takana on ikuinen pimeys. Palestina muka on kaikkien maitten keskusta, Jerusalem! keskellä Palestinaa. Samanlaiseksi kaikki vanhat kansat, Kreikkalaisetkin varhaisina aikoinaan, olivat käsittäneet maan muodon. Samaa uskoi uudelleen Keskiaika, ja tuo oppihan tosiaan näyttääkin olevan parhaiten sopusoinnussa sen kanssa, mitä ympärillämme näemme. Maan pallonmuodon älyäminen kysyy jo melkoisen kehittynyttä havainto- ja ajatustyötä.
Mutta vielä paljon enemmän kuin maan muodon oivaltamisessa jäi Keskiaika Kreikkalaisista jäljelle maailmankaikkeuden rakenteen käsittämisessä. Jo vanha pythagoralainen koulu oli katsonut maailmaa laajemmalla silmällä kuvaillessaan auringon kaiken elämän keskustaksi ja käsittämällä siten maan ainoastaan pieneksi osaksi maailmankaikkeudesta. Myöhemmin olivat useat muut ajattelijat, kuten Plato ja varsinkin samoslainen Aristarkhos ynnä Seleukos (v:n 250 vaiheilla e.Kr.) kehittäneet tätä oppia. Aristarkhos lisäksi opetti, että maa kiertää aurinkoa, ja koetti kuun asemasta laskea auringon etäisyyden maasta. Ainoastaan havaintojen puutteellisuus vaikutti, että tulos tuli väärä — mainittu tähtitieteilijä sai auringon etäisyyden maasta vaan 20 kertaa suuremmaksi, kuin kuun etäisyys on. Samoin kuin Galilei, samoin hänkin oppinsa vuoksi julistettiin uskonnon pilkkaajaksi. Eikä hänen selvänäköinen ajatuksensa saavuttanut kreikkalaisessa tieteessäkään kannatusta. Siksi voimallisesti sitoi auringon näennäinen kiertoliike ajatuksen.
Yksin Hipparkhoskin, Vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, pysyi Aristarkhoksen opille vieraana ja koetti toisella tavalla selittää aurinkokunnan ilmiöt. Hänen oppinsa mukaan oli maa kaikkeuden keskusta, ja maata kiersivät aurinkokunnan muut jäsenet seuraavassa järjestyksessä: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Uloimpain planettien hän otaksui liikkuvan ihmeellisiä lenkkiratoja, voidakseen havaintoja selittää. Ptolemaios kehitti Hipparkhoksen ajatusta, ja hänen nimellään on tämä oppi säilynyt ja Uuden ajan alkuun saakka ollut »tieteen viimeinen sana».