Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra, joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.
Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari, sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin, lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia, sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi kaikista kielloista huolimatta.
Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla, kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa. Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä kasvavaa tarvetta.
Purjehdus ja sen apuneuvot.
Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu »kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat »kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.
Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot, jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.
Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä täytynyt seurata tähtien johtoa.
Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan. Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu, »eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen». Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen. Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.
Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella, jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää, ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään. Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.
»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale. Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli. Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin mitata pieniäkin kulmia.