Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä kohtalonsa ohjat.
Dorado-retket.
Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa. Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon, eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin, taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista huhua.
Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä, toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.
Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla. Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä, jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta päivää.
Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen otsikon alle.
Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että »El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä enemmän koruttomasta todellisuudesta.
Saksalaiset Venezuelassa.
Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari. Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut. Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat. Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa. Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen siirtomaapuuhaan.
Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan, mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.