Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan, joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä, jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille; paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja siihen päättyivät Welserien yritykset.

Colombia.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella, nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa, kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin. Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla, jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa. Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarron retki.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi. Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita, tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä, ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella. Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin. Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden, kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä. Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä, jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa, niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan. Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360 metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin, mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.