Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn. Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka, mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan. Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.
Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.
Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin perustettiin Mendoza.
Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim. kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus poistettiin.
Brasilian valtaus.
Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan, että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.
Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan rikoksentekijöitä.
Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.
Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa, sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen, joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena, sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön. Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin siirtokuntia perustettiin.
Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.