Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.
Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.
Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.
Espanjan suhde siirtomaihin.
Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.
Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.
Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo v. 1503 perustettiin Sevillaan sitä varten erikoinen virasto ja sen välityksellä tuli koko siirtomaakaupan tapahtua. Kutakin tavaralajia varten oli satamakaupungeissa erikoinen tavarasuoja, jossa hallituksen kauppa-asiamies, rahastonhoitaja ja sihteeri tarkalleen kirjottivat muistoon tavarat, sekä valvoivat laivain purkamista ja kuormaamista. Paremmaksi turvaksi merirosvoja vastaan täytyi laivain purjehtia määrä-aikoina ja suurella joukolla. Sevillasta lähti Vera Cruziin kaksi laivastoa vuodessa, kummassakin viisitoista laivaa, sekä niinikään kahdesti vuodessa yksi kahdentoista aluksen laivasto Porto Belloon. Filip II:n aikana laivain lukumäärää lisättiin, niin että Vera Cruzin laivastossa oli kuusikymmentä, Porto Bellon laivastossa taas neljäkymmentä laivaa. Molemmissa näissä satamissa oli viranomaiset, joiden velvollisuus oli jakaa tavarat kuluttajille kunkin paikan tärkeyden mukaan ja koota kotimaahan lähetettävä metallikuorma. Mexicon markkinoita ei pidetty Vera Cruzissa, koska tämä satamakaupunki oli kovin kuuma ja epäterveellinen, vaan Jalapassa. Mutta Perun ja Chilen markkinat pidettiin Porto Bellossa Panaman kannaksella epäterveellisestä ympäristöstä huolimatta. Kummassakin paikassa kesti markkinoita neljäkymmentä päivää. Laivain kapteenit möivät kuormansa paikkakuntain maaherroille taikka heidän alaisilleen virkamiehille. Hinnat tavallisesti oli siten määrätty, että kapteenit voittivat sadasta kolmeensataan prosenttiin. Paikalliset maaherrat virkamiehineen saattoivat sitten kiskoa kuluttajilta mitä ikinä tahtoivat.
Kaiken tarmonsa vuoriteollisuudelle omistamalla Espanjalaiset saivat kaivoksista erinomaisen runsaan saaliin, varsinkin hopeaa. Vuodesta 1492 vuoteen 1500 tuotiin Espanjaan vuosittain keskimäärin 1 3/4 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, mutta vuodesta 1500 vuoteen 1545 tuonti oli 15 miljonaa vuodessa. Kun Potosin kaivokset v. 1545 löydettiin ja Mexicon kaivoksissa ruvettiin käyttämään parempia menetelmiä, niin kohosi vuotuinen tuotanto 55 miljonaksi markaksi. On laskettu, että Europpaan Amerikan löydöstä kuudennentoista vuosisadan loppuun tuotiin kaikkiaan 3715 miljonan markan arvosta jaloja metalleja, pääasiallisesti Espanjan kautta, ja maanosamme metallivarasto sen kautta yhdessä vuosisadassa kasvoi entistään viittä kertaa suuremmaksi.
Suunnaton pääoman lisäys niin lyhyellä ajalla ei voinut olla vaikuttamatta mullistavasti taloudellisiin oloihin.
Aluksi rahan lisääntyminen tietysti vaikutti sen, että Espanjaan alkoi eri puolilta virrata kalliita tuotteita, koska Espanjalla oli runsaasti rahoja maksaa. Aljettiin tuoda entistä enemmän villakankaita, palttinoita, sametteja, metalliteoksia, taideteoksia y.m. Itämailta, Italiasta. Alankomaista, Englannista ja Ranskasta. Toiselta puolen Espanjan teollisuus ja maanviljelys saivat suuren virikkeen sen kautta, että menekki siirtomaiden kautta oli tullut entistään paljon suuremmaksi. Espanjan villateollisuus, silkki-, metalli- ja nahkateollisuus pääsivät erinomaiseen vauhtiin ja ulkomaalaisiakin, sekä saksalaisia että italialaisia, saapui Espanjaan teollisuutta elvyttämään. Tämä elpyminen ei kuitenkaan ollut pysyväinen. Jaloja metalleja saapui maahan niin runsaasti, että hinnat vähitellen kohosivat entistään paljon korkeammiksi, alkoi toisin sanoen kallis aika. Kun Espanjan hallitus ei silloin vielä käsittänyt hintain kohoamisen syitä, niin se kuluttajien etua valvoakseen vahvisti lukuisille tuotteille ylimmät hinnat, toisia kielsi maasta viemästä ja muutoinkin rajotti kotimaan teollisuutta, joka näistä rajotuksista kärsi. Ulkomaiset sodatkin vahingoittivat maanviljelystä, teollisuutta ja kauppaa. Kultakuumeen jälkeen »hopeakuume» levisi kaikkiin kansankerroksiin, laimentaen yhä enemmän kotoisten ammattien harrastusta, vaikka ne juuri etupäässä olivat maan pysyvän menestyksen perustus. Taloudellista rappeutumista edisti maurienkin vaino, sillä maurit olivat Espanjan parhaat käsityöläiset ja maanviljelijät. Maanviljelys, kotimainen vuoriteollisuus ja muut teollisuudenhaarat rappeutuivat siihen määrään, että Espanjan täytyi lopulta ostaa ulkomaalta melkein kaikki tarpeensa, jopa osan ruokatavaroistaankin. Ne suunnattomat metallivarat, jotka saatiin siirtomaista, eivät siis pysyneet Espanjassa, vaan virtasivat pian pois muihin toimeliaampiin maihin, niiden kansallisrikkautta lisäämään.