Helmikuun 15 p. myrsky taukosi ja auringon laskiessa näkyi taivaanrannalla maata. Luotsit luulivat sitä Espanjan rannaksi, mutta Columbus arvasi sen joksikin Azorien saarista, ja niin se todella olikin. Illalla amiraali vihdoin uskalsi lähteä kannen alle nukkumaan, oltuaan itse peräsimen ääressä uupumatta siitä pitäen, kun myrsky oli alkanut. Seuraavana aamuna saavuttiin rantaan ja saari huomattiin Santa Mariaksi, itäisimmäksi Azoreista. Toinen puoli miehistä souti paikalla maihin täyttämään yhteistä pyhiinvaelluslupausta, mutta saaren portugalilainen maaherra petollisesti vangitsi miehet, vastoin amiraalille lähettämäänsä ystävällistä sanomaa. Muutaman mutkan jälkeen miehet kuitenkin jälleen vapautettiin ja »Nina» pääsi jatkamaan matkaansa. Maaliskuun 4 p. 1493 se onnellisesti saapui Portugalin rannalle ja poikkesi Tajon suuhun vaurioitaan korjaamaan. Columbuksen paluu herätti Lissabonissa suunnatonta huomiota. Bartholomeu Diaz, joka oli sataman päällikkö, olisi mielellään vanginnut hänet ja ottanut hänen laivansa takavarikkoon, mutta kuningas João II kutsui amiraalin hoviinsa ja otti hänet vastaan suurilla kunnianosotuksilla. Columbus lähetti Lissabonista maitse Espanjan hallitukselle ensimäisen tiedon onnellisesta paluustaan.

Maaliskuun 13 p. »Nina» jälleen lähti Lissabonista ja saapui parin päivän kuluttua onnellisesti Palos satamaan, josta se edellisenä vuonna 3 p. elok. oli lähtenyt matkaan. »Pinta», joka oli siitä myrskyssä eronnut, oli ajautunut aina Bayonaan, Galician länsirannalle saakka, mutta Palokseen sekin saapui samana päivänä kuin »Nina». Suurella juhlariemulla tervehti pieni satamakaupunki palaavia. Amiraali oikopäätä kulki Pyhän Yrjön kirkkoon kiittämään Jumalaa onnellisesta paluusta ja pelastuksestaan niin monesta vaarasta. Sitten munkit saattelivat hänet La Rabidan luostariin, jossa vietettiin juhlallinen »Te Deum». Seuraavana päivänä tuotiin laivoista maihin kymmenen intiania, joista kuusi oli Guanahanista ja neljä Cubasta, ynnä oudot eläimet, kasvit ja kaikenlaiset muut esineet, joita oli mukana tuotu. Maaliskuun lopulla amiraali lähti Sevillaan.

Vastaanotto Espanjassa.

Espanjassa olivat mielipiteet retkikunnan paluun kautta täydelleen muuttuneet. Kaikki luulivat sen käyneen Intiassa ja riemastus oli suunnaton. Columbus, jota ennen oli niin paljon naurettu ja pilkattu, oli nyt sankari, »Valtameren amiraali» ja Intian varakuningas. Kun hän saapui Sevillaan, niin tuli valiojoukko kuninkaallista ratsuväkeä kaupungin ulkopuolelle häntä vastaanottamaan. Juhlakulussa kuljettiin kaupunkiin, edellä palvelijat kantaen papukaioja ja muita outoja kaunishöyhenisiä lintuja, keihäitä ja muita aseita ja outoja esineitä, ja näitten jälkeen kulkivat intianit, jotka herättivät enemmän huomiota kuin mitkään muut nähtävyydet. Sitten seurasi amiraali meriväkensä ja upseeriensa keralla sekä semmoisia tuttavia, jotka ennen matkaa olivat osottaneet hänelle ystävyyttä. Kadut olivat mustanaan kansaa, akkunat täynnään katsojia ja Columbus sai asunnon kreivi Cifuenteksen palatsissa. Sevillasta hän erään tiedon mukaan kirjotti kirjeen Paolo Toscanellille, mutta iäkäs firenzeläinen tiedemies tuskin saattoi olla enää elossa; hänen kuolinvuodekseen mainitaankin 1482. Kuninkaalta ja kuningattarelta, jotka silloin olivat Barcelonassa, saapui kirje, jossa amiraalia kehotettiin tulemaan hoviin niin pian kuin suinkin ja samalla ilmotettiin, että hän pääsisi kiiruimman kautta palaamaan Intiaan työtään jatkamaan.

Huhtikuun puolivälissä Columbus lähti Barcelonaan. Kaikissa kaupungeissa tulvi kansa tervehtimään palaavaa sankaria ja Barcelonassa hänelle valmistettiin suurenmoinen vastaanotto. Kaupungin ulkopuolelle ratsasti vastaan joukko uljaasti puettuja ritareita, jotka saattoivat hänet kuninkaan ja kuningattaren eteen. Ferdinand ja Isabella istuivat poikansa, nuoren prinssi Juanin kanssa kahdella valtaistuimella komean teltan alla, ministerit ja valtakunnan ylimykset ympärillään. Korkea herrasväki sai kuitenkin odottaa jotenkin kauan, sillä kaduilla oli väkeä niin taajassa, että amiraalin kulkueineen oli hyvin vaikea päästä läpi. Edellä astuivat intianit ja »Ninan» merimiehet, kantaen troopillisia hedelmiä ja kaikenlaisia vieraan maan kasvituotteita, papukaioja ja paljon muita loistavia lintuja ja outoja eläimiä, muun muassa viittä jalkaa pitkää suunnatonta iguana-liskoa [iguana-lisko on hyvin kamalan näköinen, vaikka aivan vaaraton eläin. Espanjalaiset arvatenkin luulivat sitä louhikäärmeeksi], jonka selässä oli suuret piikit. Intianeilla, joita oli kuusi, oli keihäät ja nuolet ja kultakoristeet. Sitten seurasi Columbus itse, komeana ja kookkaana, vaikka hiukset jo harmaantuneina. Ferdinand ja Isabella, ikäänkuin hetkellisen mielijohteen vaikutuksesta, nousivat seisomaan amiraalin astuessa audienssisaliin. Se oli kunnianosotus, jota harvoin tuli kenenkään alamaisen osaksi. Kun Columbus oli suudellut hallitsijaparikunnan kättä, niin häntä kehotettiin istumaan lähelle valtaistuinta ja kertomaan vaiheensa. Kaunopuheliaasti hän teki selvää merkillisestä matkastaan, Guanahanin löydöstä, Cubasta ja Espanjolasta ja osotti, kuinka hallitsijaparikunnalla nyt oli tilaisuus palvella Jumalaa, viisaasti ja oikeamielisesti hallitsemalla näitä uusia maita. Kun hän oli puheensa päättänyt, niin vallitsi salissa hetken syvä hiljaisuus, jonka jälkeen hallitsijaparikunta lankesi polvilleen, kiittäen Jumalaa, ja koko hovi seurasi esimerkkiä. Saliin astui juhlallisessa saatossa pappeja ja kuorolaulajia »Te Deumia» veisaten ja kaduilla lukuisat väkijoukot puhkesivat raikuviin suosionosotuksiin. Tämä juhlallinen hetki teki kaikkiin läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Seuraavina päivinä Columbus pääsi Ferdinandin ja Isabellan luo yksityispuhutteluun, ja silloin tarkemmin määrättiin, miten löytöretkiä oli jatkettava. Samalla päätettiin pyytää paavia vakuuttamaan nämä vastalöydetyt maat Espanjan kruunulle, ettei Portugal pääsisi niitä anastamaan.

Columbusta kohdeltiin mitä suurimmalla kunnioituksella se aika, jonka hän Barcelonassa viipyi. Maaliskuun 3 p. intianit kastettiin ja kuningas ja perintöprinssi olivat kasteen todistajina. Amiraalille juhlallisesti vakuutettiin kaikki ne oikeudet, jotka hänelle oli ennen matkaan lähtöä luvattu, ja lisäksi hänelle annettiin oma vaakunakilpi. Kuningas lahjotti hänelle oivallisen milanolaisen teräspuvun, joka on vieläkin säilössä. Tähän aikaan sanotaan sattuneen sen tapauksen, joka tunnetaan niin laajalti »Columbuksen munan» nimellä. Amiraali oli pidoissa espanjalaisten ylimysten seurassa, ja tilaisuudessa oli tavallisuuden mukaan puhuttu paljon Intiasta. Eräs läsnäolijoista oli sanonut: »Signor Cristoforo, vaikkapa Te ette olisikaan Intiaa löytäneet, niin ei meiltä kuitenkaan olisi puuttunut miestä, joka olisi voinut yrittää samaa, mitä Te teitte, sillä tämä meidän Espanjamme on täynnään suuria miehiä, jotka ovat oppineita sekä kosmografian että kirjallisuuden alalla.» Columbus ei mitään vastannut näihin sanoihin, pyysi vain, että hänelle tuotaisiin muna. Munan hän pani pöydälle ja sanoi: »Hyvät herrat, lyön vetoa vaikka kenen kanssa, ettette voi saada tätä munaa paljaaltaan päällään seisomaan, mutta minä voin.» He kaikki koettivat, eikä yksikään voinut. Kun muna oli kiertänyt Columbukselle, niin hän painoi sen pään pöytään niin kovaa, että se litistyi; läsnäolijat sen nähdessään nolostuivat, sillä he käsittivät tempun merkityksen: Kun joku suurtyö on tehty ja kaikki tietävät, kuinka se on tehtävä, niin kykenee siihen sitten mielestään jokainen. Heidän olisi pitänyt ensiksi etsiä Intia, eikä pilkata häntä, joka oli matkalle lähtenyt siitä huolimatta, että juuri he olivat nauraneet koko yritystä muka mahdottomana. Tämä kasku kirjotettiin muistoon noin viisikymmentä vuotta myöhemmin ja luultavaa on, että sillä on tosipohjaa.

Columbuksen kertomus Amerikan löydöstä.

Columbus oli lähettänyt Lissabonista ystävälleen Luis De Santangelille, Aragonian rahavartijalle, kirjeen, joka oli ensimäinen hallitsijaa varten aiottu selonteko Amerikan löydöstä. Kirjeestä näemme, millä mielellä amiraali itse löytöään arvosteli. Se kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

»Siinä vahvassa vakuutuksessa, että ilolla kuulet johtamani retken onnellisen päätöksen, olen tahtonut sinulle lähettää seuraavat muistiinpanot, niistä saadaksesi nähdä, mitä kaikkea matkallamme on tapahtunut ja mitä kaikkea sillä on löydetty. Kuule siis: Noin kuukausi sen jälkeen, kuin olin Gadeksesta lähtenyt, saavuin Intian mereen. Sieltä löysin paljon saaria, joilla asui lukemattomia ihmisiä. Juhlallisella julistuksella ja Espanjan lipulla otin ne kaikki haltuuni kaikkein armollisimman kuninkaamme nimessä, eikä sitä kenkään vastustanut. Ensimäisen saaren, jonka löysin ja jota maanasukkaat sanoivat Guanahaniksi, nimitin San Salvadoriksi, muistaen Vapahtajaa, jonka apuun luottaen olimme niin kauas tulleet, jonka avulla meidän piti päästä vielä kauemmaksi. Muillekin saarille annoin kaikille uudet nimet: Santa Maria de Concepcion, Ferdinandina, La Isabella, La Isla Juana. Kun olimme tulleet äsken mainitulle Juana (Cuba) saarelle, niin purjehdimme sen rantaa pitkin kappaleen länteen päin, mutta huomasimme sen niin laajaksi, ettei sitä enää voitu pitää saarena, vaan osana Kathayn (Kiinan) mantereesta. Mutta kaupungeita ja suurempia asutuksia en voinut sen rannoilla huomata, ainoastaan muutamia kyliä ja kauppaloita, joitten asukkaitten kanssa meidän kuitenkin oli mahdoton puhua, koska he paikalla meidän lähestyessämme lähtivät pakoon. Purjehdimme sen vuoksi vielä eteenpäin siinä toivossa, että löytäisimme kaupungin taikka muita asutuskeskustoja. Mutta kun tämä toivo osottautui turhaksi ja kun huomasin meidän siten joutuvan yhä kauemmaksi pohjoiseen, jota tahdoin välttää, koska talvi jo oli tulossa, niin aioin suunnata kulkuni etelää kohti. Mutta kun ei tuuli ollut aikomuksellemme suosiollinen, niin päätin, etten enää lähtisikään pitemmälle, vaan palaisin soveliaaseen satamaan, jonka tällä rannikolla olin huomannut. Sieltä lähetin maihin kaksi miestämme; heidän tuli saada selville, hallitsiko sitä maata joku kuningas ja oliko siinä kaupunkeja.

»He retkeilivät kolme päivää, löysivät paljon pieniä asutuksia ja paljon kansaa, mutta ei jälkiäkään mistään hallituksesta. Sen vuoksi he palasivat takaisin. Mutta sitten sain kuulla eräiltä kiinni ottamiltani intianeilta, että maa sittenkin oli saari, ja sen vuoksi jatkoin matkaa yhä kauemmaksi itää kohti pitkin tämän saaren rantoja 322 meripenikulmaa, sen päähän saakka. Sieltä näin idässä toisen saaren, joka oli Juanasta 54 penikulman päässä, ja nimitin sen La Spanolaksi. Minä ohjasin sen luo ja purjehdin senkin pohjoista rantaa seuraten itää kohti 564 penikulmaa. Mainittu Juana on, samoin kuin kaikki muutkin näiden merien saaret, erinomaisen hedelmällinen. Ja sen rannoilla on kaikkialla paljon turvallisia, väljiä ja verrattoman kauniita satamia. Monta suurta ja miellyttävää jokea virtaa saaren kautta ja monta vuorta kohottaa lakeaan korkealle. Yleensä ovat kaikki nämä saaret moninaisen muodostuksensa kautta uhkean ihanat, kaikki avoinna kulkijalle, mitä erilaisimpia, osaksi pilviä tavottelevia puita koristuksinaan. Näitten puitten en luule milloinkaan lehtiään menettävän. Näin niitten seisovan yhtä vihantina ja upean rehevinä kuin puut meillä Espanjassa toukokuussa. Töiset niistä kukkivat, toiset olivat täynnään ihania hedelmiä, kukin puu oman laatunsa mukaan. Ja vielä, marraskuussa, minun saarella ollessani, lauloivat satakielet ja lukemattomat muut linnut. Sitä paitsi oli mainitulla Juanalla seitsemän tai kahdeksan erilaista palmua, jotka, samoin kuin kaikki muutkin sikäläiset puut, ruohot ja hedelmät, solakan kasvun ja ihanuuden puolesta monin verroin voittivat kaikki, mitä meillä Espanjassa kasvaa. Niinpä siellä on ihmeteltäviä piiniametsiä, laajoja viljelyksiä ja niittymaita, monenlaisia lintuja, erilaisia hunajalajeja ja metalleja, paitsi ei rautaa. Mutta sillä saarella, jonka nimitin La Spanolaksi, niinkuin yllä mainitsin, on sangen korkeita ja ihania vuoria, laajoja metsiä ja viljeltäviä maita ja ihmeteltävän hedelmällinen maaperä, joka on mitä parasta sekä maanviljelykseen ja karjanhoitoon että siirtokuntienkin perustamiseen. Ja melkein uskomatonta on jokaiselle, joka ei ole sitä nähnyt, kuinka verrattomia satamia ja mainioita jokia siellä on, ja jo’ista useimmissa on kultaa. Mutta puut ja ruohot ja hedelmät, joita oli La Spanolassa, olivat hyvinkin erilaisia kuin ne, joita on Juanassa. La Spanolassa kasvaa sitä paitsi monenlaisia maustimia, ja kultaa ja muita metalleja siellä on sangen runsaasti. Tämän maan ja samoin kaikkien muitten näkemäini ja tutkimaini maitten asukkaat käyvät alasti sekä miehet että naiset, yhtä alasti kuin olivat maailmaan syntyessään, ainoastaan naiset peittävät häpynsä lehvillä ja lehdillä taikka sitä varten valmistetulla puuvillavaatteella. Rautaa näillä ihmisillä ei ole ensinkään, niinkuin jo mainitsin, ja aseetkin ovat heille melkein tuntemattomat. Eivätkä he osaisi niitä käyttääkään, sillä he ovat pelokasta ja arkaa väkeä. Ruumiillisia kuntoa heillä kyllä olisi, sillä he ovat kauniisti muodostuneet. Heillä on aseina vain kuivasta ruo’osta valmistettuja sauvoja, joitten päähän he kiinnittävät kuivasta puusta muodostetun tikarin tapaisen kärjen. Mutta tuskin he uskaltavat tätäkään asetta käyttää. Ainakin tapahtui usein, että kun lähetin pari kolme miehistäni maanasukkaitten kyliin keskustelemaan, niin heitä vastaan tuli kokonainen joukko intianeja. Mutta paikalla kun nämä näkivät meikäläisten tulevan lähemmäksi, niin he kiiruumman kautta lähtivät pakoon ja hylkäsivät isät poikansa ja pojat isänsä. Eikä se suinkaan tapahtunut siitä syystä, että me olisimme heitä vahingoittaneet taikka käyttäneet heitä vastaan väkivaltaa. Päin vastoin: Minne vain tulimmekin ja missä suinkin oli mahdollista ryhtyä asukkaiden kanssa keskusteluihin, aina koetimme heille tarjota lahjaksi, mitä meillä suinkin oli, kankaita, vaatteita ja paljon muuta, ottamatta heiltä mitään. He ovat luonnostaan uskomattoman arkoja. Mutta kun he sitten huomasivat, että pelko oli aivan joutava, niin muuttuivat he hyvänluontoisiksi ja luottavaisiksi ja antoivat auliisti kaikkea, mitä heillä oli. Mielellään he luovuttivat kaikki, mitä heiltä pyydettiin, jopa suorastaan pakottivat sen ottamaan. Kaikki he kohtelivat meitä suurimmalla ystävyydellä, eivätkä he vaihtokaupassa välittäneet siitä, vaikka olisivatkin antaneet arvokkaita esineitä arvottomista, aina he olivat tyytyväisiä mitättömimpäänkin. Mutta jott'eivät he olisi vahinkoa kärsineet, niin kielsin miehiäni antamasta heille niin halpa-arvoisia esineitä kuin astian kappaleita ja lasin paloja, nauloja ja nahkahihnoja, vaikka niitten omistaminen heistä näytti kaikkia muita aarteita arvokkaammalta. Sattui sittenkin, että merimies nahkahihnasta sai niin paljon kultaa, että siitä olisi voinut leimata kolme rahaa hienoa kultaa; ja toiset saivat toisinaan vielä enemmänkin vielä vähäpätöisemmistä esineistä. Varsinkin uusista kuparirahoista ja kultarahoista he antoivat, mitä suinkin asianomainen vaati: puolentoista ja kaksikin unssia kultaa, taikka kolmekymmentä tai neljäkymmentä naulaa puuvillaa, joka heille jo oli tuttu tuote. Samalla tavalla he koettivat hankkia itselleen jousien rauskoja, astian palasia, uurnain ja tynnörien kappaleita, aivan kuin villit eläimet. Mutta vihdoin kielsin tämän vaihtokaupan, koska maanasukkaat siinä enimmäkseen tulivat mitä kohtuuttomimmin petetyiksi. Ja minä lahjotin heille, ottamatta vastaan vastalahjoja, paljon hyviä ja hyödyllisiä esineitä, mitä minulla mukanani oli, voittaakseni heidän suosionsa ja voidakseni helpommin käännyttää heidät kristinuskoon ja saattaakseni heidät alttiiksi ja alamaisiksi kuningasparikuntaamme ja ruhtinaitamme ja kaikkea Espanjan kansaa kohtaan ja että he huolella ja ahkeruudella toisivat kokoon kaikenlaista semmoista rikkautta, jota heillä on enemmän kuin tarpeeksi, vaan jota meiltä puuttuu. Nämä ihmiset eivät palvele minkäänlaisia epäjumalia, vaan päin vastoin he vahvasti uskovat, että kaikki voima ja mahti ja ylipäänsä kaikki hyvä on taivaasta ja että minäkin laivoineni ja laivaväkineni olin taivaasta tullut. Siinä uskossa he ottivat minua kaikkialla vastaan, heti kun olivat ensi pelkonsa voittaneet. Mutta siltä ei heitä suinkaan pidä luulla tyhmiksi eikä yksinkertaisiksi, vaan he ovat päin vastoin varsin älykkäitä ja käsittävät helposti asioita, tuntevat omilta retkillään sikäläiset meret ja kertovat ihmeteltävän tarkkaan kaikesta, mitä niissä on. Ja tuo luulo syntyi heissä vain siitä syystä, etteivät he olleet milloinkaan ennen nähneet ihmisiä, joilla oli vaatteet, eivätkä semmoisia laivoja, kuin meillä oli. Heti kun olin näihin seutuihin tullut, niin annoin paikalla ensimäisellä saarella ottaa väkisin kiinni muutamia maanasukkaita, saadaksemme heiltä tietää kaikki, mitä he voivat kertoa. Ja se onnistuikin, sillä lyhyen ajan kuluttua ymmärsimme heitä ja he meitä, osaksi merkeistä, osaksi puheestakin. Ja niin heistä oli meille mitä suurin hyöty. Ja vielä nytkin he ovat luonani, ja yhä vielä, vaikka ovatkin olleet seurassamme min kauan, he ovat sitä mieltä, että olemme tulleet taivaasta alas maan päälle. Ja he niinikään samaa aina ensiksi julistivat joka paikassa, missä vain maihin nousimme. Toiset sitten levittivät tätä tietoa, huutaen naapureilleen: »Tulkaa, tulkaa näkemään ihmisiä, jotka ovat taivaasta tulleet.» Ja sitten tuli miehiä ja naisia, lapsia ja täysikäisiä, nuorukaisia ja ukkoja suurin joukoin meitä näkemään, eivätkä he enää sitten pelänneet, niinkuin alussa. Toiset toivat ruokia, toiset juomia, ja kaikki olivat ystävällisiä ja suurimmassa määrin rakastettavia. — Kaikilla näillä saarilla olemme nähneet paljon yhdestä puusta valmistettuja kanootteja, jotka olivat melkein yhtä pitkät kuin meikäläiset kaksisoutuiset veneet ja saman muotoisetkin, ainoastaan solakammat, siitä syystä nopeammatkin; niitä kuljetettiin vain airoilla. Toiset kanootit ovat suurempia, toiset pienempiä, toiset keskikokoisia. Mutta jotkut ovat vielä suurempia kuin semmoiset kalerimme, joissa on 18 soututuhtoa. He kulkevat veneillään kaikille näille lukemattomille saarille ja tekevät siten keskenään kauppaa. Näin joitakuita semmoisia kanootteja eli kaksisoutuisia aluksia, joissa oli seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä soutajaa. Kaikilla näillä saarilla on samanlaisia ihmisiä, eikä ole heidän kielessään eikä tavoissaankaan eroa. Ja he kaikki ymmärtävät toisiaan, ja tämä seikka minusta näyttää erittäin edulliselta sen halun toteutumiseen, joka ymmärtääkseni on kaikkein armollisimman kuningasparikuntammekin sydäntä lähinnä: kaikkien näitten kansain kääntämiseksi kristittyyn pyhään uskoon, johon heidät, sen mukaan mitä voin ymmärtää, voidaan helposti ja vaivatta taivuttaa. Olen jo ennen kertonut, kuinka Juana saaren rantaa purjehdin lännestä suoraan itään päin 322 penikulmaa. Tästä maikan määrästä voin tehdä sen johtopäätöksen, että Juana saari on alallaan suurempi kuin Englanti ja Skotlanti yhteensä. Sillä etäämpänä mainittua 322 penikulman matkaa on vielä kaksi maakuntaa lännessä, joissa en käynyt. Toista niistä sanotaan Ananiksi, ja siellä kerrotaan ihmisten syntyvän maailmaan hännällisinä. Noitten molempien maakuntien pituus oli kuuleman mukaan noin 180 penikulmaa, kuten sain tietää seurassani olevilta intianeilta, jotka tuntevat kaikki nämä saaret. La Spanolan saaren ympärysmitta on suurempi kuin koko Espanjan Coloniasta (Cataloniasta) Fons Rabidukseen (Biskmjan rannikolla). Tätä todistaa se seikka, että saaren toinen kylki, jota pitkin kuljin, on 540 penikulmaa. Juuri tämän saaren omistaminen on meille mitä arvokkainta, ja vaikka minä, niinkuin jo sanoin, olen ottanut kaikki muutkin saaret juhlallisesti voittamattoman kuninkaamme omiksi, niin olen kuitenkin tahtonut varsinkin tällä saarella vallata semmoisen paikan, joka sopisi kauppaan ja teollisuuteen, ja perustanut kaupungin, jonka nimitin La Navidadiksi. Siihen minä sitten paikalla rakennutinkin linnan, joka varmaan jo lienee valmis, ja linnaan jättämälleni puolustusväelle annoin tarpeelliset aseet ja ruokavaroja enemmäksi kuin yhdeksi vuodeksi. Aluksenkin minä heille jätin ja miehiä, jotka ovat taitavia laivoja rakentamaan ja osaavat muitakin ammatteja. Sitä paitsi sinne jätetyt nauttivat saaren kuninkaan erikoista suosiota, ja samoin sikäläiset asukkaat yleensäkin olivat ystävällisiä ja avomielisiä ja mainittu kuningas esimerkiksi aina ilolla sanoi minua veljekseen. Ja vaikka heidän mielialassaan tapahtuisikin muutos ja vaikka he yrittäisivätkin vahingoittaa jäljelle jätettyä linnaväkeä, niin eivät he kuitenkaan saisi mitään aikaan, koska he ovat aseettomat, alasti ja lisäksi pelkureita. Sen vuoksi minun vakuutukseni mukaan sinne jättämäni linnaväki kykenisi tarpeen tullen hävittämään vaikka koko saaren, sen tarvitsematta pelätä itse puolestaan, jos he vain noudattavat minun antamiani neuvoja ja määräyksiä. — Kaikissa näissä saarissa vallitsi minun käsitykseni mukaan yksivaimoisuus, lukuun ottamatta kuninkaita ja ruhtinaita, joilla oli lupa pitää kaksikymmentä vaimoa. Naiset minun ymmärtääkseni tekevät enemmän työtä kuin miehet. Onko maanasukkailla yksityisomaisuutta, sitä en voinut selville saada, sillä minä näin, että jokainen jakoi toiselleen siitä, mitä hänellä oli, varsinkin ravintoaineita ja muuta sen kaltaista. Ihmissyöjiä, joita useat luulivat heidän olevan, en ole heidän kesken tavannut ensinkään, vaan ainoastaan avuliaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Eivätkä he ole niin mustiakaan kuin Etiopialaiset, ja heillä on suorat alas riippuvat hiukset. He koettavat välttää auringon hellettä, joka on hyvin suuri näissä seuduissa, 26 asteen päässä päiväntasaajasta. Mutta sikäläisillä korkeilla vuorilla vallitsee kova pakkanenkin, johon maanasukkaat kuitenkin ovat tottuneet, he kun lieventävät sitä nauttimalla kuumaa ruokaa ja käyttämällä paljon maustimia. Ihmissyöjiä en siis ole missään tavannut, enkä niistä kuullutkaan, lukuun ottamatta yhtä saarta, joka on toinen, kun Espanjasta tullen mereltä lähestytään Intiaa. Sen nimi on Charis. Siellä nimittäin asuu kansaa, jota kaikki naapurikansat pitävät kovin villinä, ja he syövät ihmislihaa. Tällä kansalla on hallussaan paljon soudettavia kanootteja, ja niillä se kulkee kaikille Intian saarille, ryöstäen ja rosvoten, missä suinkin voi. Ulkonäöltään eivät nämä ihmiset eroa muista saarelaisista, paitsi että heillä on, samoin kuin naisilla, pitkät hiukset. Aseina on jouset ja heittoaseina ruokosauvat, joiden päässä on nuolenkärki. Kaikista näistä syistä heitä pidetään villeinä ja muut intianit heitä pelkäävät sanomattomasti. Meitä he eivät pelottaneet sen enempää kuin muutkaan intianit. Mainitun saaren asukkaat ovat naimisissa naisien kanssa, jotka elävät yksinään Matremonio saarella, Espanjasta tullen ensimäisellä. Nuo naiset eivät kuitenkaan tee semmoisia töitä kuin muut naiset, vaan heillä on keihäät ja jouset samoin kuin miehilläkin ja ruumiin suojana vaskilevyjä, jota metallia siellä on runsaasti. Eräällä toisella saarella, joka maanasukkaitten ilmotuksen mukaan on vielä suurempi kuin mainittu La Spanola, asukkailla ei ole ensinkään hiuksia. Sillä saarella oli enemmän kultaa kuin millään muulla. Siitäkin saaresta tuon mukanani asukkaita, samoin kuin kaikilta muiltakin, joilla olen käynyt, kertomukseni todistukseksi. — Seuraavassa vielä lyhyesti toistan matkani ja nopean palaamiseni voiton ja hyödyn: Minä sitoudun voittamattomalle kuningasparikunnallemme minulle annetun verraten pienen avun korvaukseksi tuomaan niin paljon kultaa kuin vain tarvitaan, ja niin paljon mausteitakin, pumpulia ja mastikapihkaa — jota tähän saakka on saatu Khios saarelta — niin paljon aloepuuta ja niin paljon orjia aseenkantajiksi, kuin vain suinkin vaaditaan. Ja myös rabarberia ja muita mausteita ja kaikkea, mitä suinkin minun linnaan jättämäni miehistö jo on löytänyt, tai on vasta löytävä. Minä puolestani viivyin niissä seuduissa kaikkialla vain niin kauan, kuin tuulet pakottivat viipymään, lukuun ottamatta Navidad kaupunkia, johon rakennutin linnan pitäen huolta sen puolustajain turvallisuudesta. Mutta siitä huolimatta ovat saavutukseni kerrassaan valtavat ja kuulumattomat. Mutta ne olisivat vielä suuremmat, jos minulla olisi ollut riittävästi kunnollisia laivoja. Kuitenkin on minulle ihmeteltävässä määrässä ja paljon yli ansioni tullut armoa osaksi uskollisen kristillisyyteni vuoksi ja kuningasparikuntamme hurskaan ja Jumalaa pelkäävän mielialan vuoksi. Sen nimittäin, mitä ihmisjärki ei kyennyt aikaan saamaan, sen on Jumalan henki ihmisille suonut. Sillä Jumalan tapa on siinäkin, mikä on mahdotonta, kuulla palvelijoitansa ja niitä, jotka hänen käskyjään rakastavat. Niin on nyt meillekin käynyt. Sillä me olemme saaneet aikaan sen, mitä ei vielä yhdenkään kuolevaisen voima ole aikaan saanut. Ne nimittäin, jotka tähän saakka ovat näistä saarista kirjottaneet, taikka puhuneet, ne ovat niin tehneet vain tarumaisten lausuntojen ja aavistusten nojalla. Ei kukaan voinut väittää, että hän oli nämä saaret nähnyt omin silmin, joten näyttikin siltä, kuin olisivat ne olleet vain tarua, ei todellisuutta. Sen vuoksi tulee nyt kuninkaan ja kuningattaren ja heidän onnellisten valtakuntiensa ja kaikkien muitten kristittyjen maitten kiittää ja ylistää Vapahtajaamme ja Herraamme Jeesusta Kristusta, joka näin on meidät voittoon johtanut ja meille rikkaita lahjoja antanut. Juhlallisia kulkueita olisi toimeen pantava, loistavia uhreja vietettävä ja juhlalehvillä koristettava Jumalanhuoneet. Kristuksen tulee maankin päällä iloita, niinkuin Hän taivaassa iloitsee. Sillä niin monen kansan sielut, jotka ennen joutuivat kadotukseen, tulevat nyt pelastetuiksi. Iloitkaamme kerran mekin, ensinnäkin uskomme ylennyksestä, ja sitten myöskin maahisen omaisuutemme karttumisesta, josta ei ainoastaan Espanja ole osalliseksi pääsevä, vaan sen kanssa koko kristikunta.