S Heti ensimäiset purjehtijat huomasivat Newfoundlandin vesien, varsinkin laajojen matalikkojen suunnattoman kalaisuuden. Kylmä napavirta kulkee nimittäin Amerikan itärantaa etelään päin, ja tämän kylmän veden mukana uivat Jäämeren äärettömät kalakarjat Newfoundlandin matalikoille, jotka pistävät kauas mereen, pysäytellen jäävuoria, jotka niille karille ajavat, ainaisien sankkojen sumujen vallassa, purjehtijain kammo, mutta kalastajain paratiisi. Ei monta vuotta kulunut Cabotin ja Corterealien matkain jälkeen, ennenkuin rohkeat kalastajat vähäisillä, mutta merikuntoisilla aluksillaan löysivät näille särkille ja sadottain alkoivat niillä käydä varsinkin turskan pyynnissä.
Ensimäiset pyytäjät olivat portugalilaisia ja sen vuoksi Newfoundlandin ensimäiset nimet. »Terra Corterealis» ja »Bacallaos» (turskamaa) ovatkin portugalilaiset. Mutta monta vuotta he eivät saaneet siellä yksin kalastaa, sinne löysivät myös Espanjan Baskit, jotka vanhastaan olivat olleet valaanpyytäjinä etevät, ynnä Bretonit, Bretagnen niemimaan karkaistut merenkulkijat. Ja sangen varhain näyttävät Englantilaisetkin joukkoon tulleen, hyljäten Islannin kalakaupan, joka siihen saakka oli heidän kapakalatarpeensa tyydyttänyt. Portugalilaiset kalastivat etupäässä varsinaisilla matalikoilla, Bretonien pääpaikka oli Uusi Skotlanti ja Laurentin lahti. Bretagnen laivoja oli näillä vesillä jo v. 1525 noin 70—80, portugalilaisia satoja. Portugalilaiset yrittivät perustaa siirtokuntiakin Newfoundlandin rannikolle, mutta ilmanala oli heille liian kylmää; siirtokunnat eivät voineet kehittyä kalastusasemia suuremmiksi. Englantilainen Hakluyt, tunnettu matkakertomuksien kokooja, sanoo Newfoundlandin vesillä v. 1578 käyneen 400 kalastajalaivaa, joista silloin neljäsosa oli englantilaisia. Mutta olot olivat muutoin puolen vuosisadan kuluessa sikäli muuttuneet, että satamat enimmäkseen olivat Englantilaisten hallussa.
Kalastajalaivain havainnot eivät tulleet kirjallisten piirien tietoon, mutta tehtiin kuitenkin näihin aikoihin muutamia tutkimusretkiäkin. Seuraavassa kerromme tarkemmin Ranskalaisten retkistä, mutta sitä ennen mainitsemme lyhyesti pari englantilaista yritystä. Kuningas Henrik VIII lähetti v. 1527 John Rut nimisen meriupseerin kahdella laivalla tutkimaan »Suurkaanin maita» ja tunkeutumaan kauemmaksi länteen kuin edelliset purjehtijat. Menetettyään toisen laivansa Labradorin rannikolla Rut toisella purjehti rannikkoa etelään päin New Yorkin seuduille saakka ja palasi sitten kotimaahan. Toisen retkikunnan varusti Hore niminen innokas maantieteilijä, joka houkutteli kolmisenkymmentä lontoolaista, enimmäkseen lakimiestä, ottamaan retkeen osaa. He lähtivät matkaan v. 1536 ja tekivät monta mieltäkiinnittävää havaintoa, kunnes Newfoundlandin rannikolla ruokavarat loppuivat. Nälänhätä sai semmoisen vallan, että muuan merimies tappoi toverinsa, kun he olivat yhdessä juuria kaivamassa. Kun tapaus tuli tunnetuksi, niin kapteeni kokosi miehensä ja piti heille puheen, jossa hän liikuttavin sanoin kehotti välttämään sitä kataluutta, että ruvettiin toinen toisiaan syömään, ja käski kaikkia katumaan ja rukoilemaan apua. Siitä huolimatta nälänhätä lisääntyi niin, että lopulta päätettiin arpoa, kuka tapettaisiin. »Mutta Jumala armossaan lähetti satamaan samana yönä ranskalaisen laivan, jolla oli runsaasti ruokavaroja.» Nälkiintyneet englantilaiset saivat petoksen kautta laivan haltuunsa, vaihtoivat laivaa ja jättivät oman tyhjän aluksensa ranskalaisille. Ranskalaisten päähänkään ei pälkähtänyt ruveta toisiaan syömään; he olivat päinvastoin pyydysretkellä ja riistaa oli sekä metsissä että meressä runsaasti. Muutaman kuukauden kuluttua hekin hyvissä lihoissa palasivat kotimaahan ja vaativat paikalla Henrik VIII:lta vahingonkorvausta, joka heille auliisti maksettiin. Niin päättyi lakimiesten retki, ainoa laatuaan tällä rannikolla.
Giovanni di Verrazzano.
Vaikka Bretagnesta jo kuudennentoista vuosisadan alussa joka vuosi purjehti kymmenittäin laivoja »Bacallaoksen» kalarikkaudesta osansa ottamaan, niin eli Ranskan hallitus kuitenkin hidas virallisesti esiintymään vesillä, joita sen eteläiset naapurit väittivät omaisuudekseen. Mutta lopulta kuningas Frans I arveli, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus Aatamin perintöön kuin Espanjan ja Portugalinkin kuninkailla ja varusti retkikunnan. Kuvaavaa italialaisten suurelle purjehtija-arvolle ja maailmantuntemukselle on, että ensimäistä ranskalaistakin retkikuntaa johti italialainen.
Giovanni di verrazzano, joka oli Firenzestä kotoisin, tarjoutui näyttämään Ranskalaisille tietä Kiinaan. Frans I varusti retkeä varten neljä laivaa ja Verrazzano lähti Diepestä matkaan lopulla vuotta 1523. Aika oli huonosti valittu; kaksi laivaa kärsi haaksirikon jo Bretagnen rannikolla, kolmannen Espanjalaiset, joiden kanssa Ranska kävi sotaa, anastivat Madeiran luona, ja Verrazzanon täytyi yhdellä ainoalla laivalla lähteä Madeirasta viillettämään valtameren poikki. Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannikon 34 leveyspiirin vaiheilla, Kap Hatteraan eteläpuolella. Purjehdittuaan jonkun matkaa vielä kauemmaksi etelään hän palasi takaisin ja etsiskeli koko rannikon aina Newfoundlandin pohjoisosiin saakka. Palmuvyöhykkeestä, johon rannikon eteläosa vielä kuuluu, hän asukkaitten kanssa hyvässä sovussa kauppaa tehden tuli lauhkeiden lehtimetsäin rannikolle ja vihdoin havupuurannikolle, joka oli sen pohjoispuolella. Voidakseen tarkkaan piirtää rannan hän purjehti päivät ja oli yöt ankkurissa. Verrazzano löysi Hudson joen suistamon ja nousi veneellä kappaleen matkaa tätä ihanaa, alkuosalta vuonomaista jokea, jossa oli riittävästi vettä ja suojaa suurimmillekin laivoille. Koillista kohti edelleen laskiessaan hän löysi Rhode-Islandin ja kohtasi metsästysintianeja, kookasta ja verraten vaaleaihoista kansaa, jolla oli vaskiset koristeet, mutta kultaa ei ensinkään. Narraganset-lahdessa, jonka Verrazzano selittää, niin että sen kuvauksesta hyvin tuntee, hän viipyi kauemman aikaa kauppaa tehden. Hän aivan oikein arveli tämän oivan sataman olevan Rooman tasalla, mutta ilmanalan paljon kylmemmän. Verrazzano varmaan oli ensimäinen, joka huomasi Pohjois-Amerikan ilmanalan kylmyyden Europan vastaaviin leveyksiin verraten. Kauempana pohjoisessa, jossa maa muuttui kolkommaksi ja asukkaat vihamielisemmiksi, hän tunkeutui jonkun matkaa maan sisään aseellisen joukon keralla. Vuoriset rannat vuonoineen hänen mielestään muistuttivat Dalmatian rantoja. Vasta Newfoundlandin rannikolla hän keskeytti retkensä, koska ruokavarat alkoivat loppua, ja palasi Dieppeen, josta hän lähetti kuninkaalle laajan selonteon matkastaan. Tämä on vanhin kertomus Pohjois-Amerikan itärannasta, mitä on olemassa. Verrazzano oli sivistynyt mies, tunsi klassikot, teki sattuvia huomioita ja kirjotti havaintonsa viehättävään muotoon.
Ranskalla oli kuitenkin siihen aikaan niin paljon sotimista, ettei kuningas Frans I ennättänyt hyväkseen käyttää matkan tuloksia.
Esteban Gomez.
Espanjakin vuorostaan ennen pitkää kävi levottomaksi, että Koillis-Amerikassa ehkä kalastettiinkin ja anastettiin maita, siirtokuntia perustettiin alueilla, jotka paavi oli sille antanut. Ferdinand ja hänen seuraajansa aikoivat monta kertaa lähettää retkikunnan asiata tutkimaan, mutta Länsi-Intian puuhain vuoksi aikeen toteuttaminen siirtyi vuodesta vuoteen. Mutta kun Ranskakin alkoi levitellä sinne yritteliäisyyttään, niin ei Espanjassa maltettu pysyä kauempaa toimettomina.
Vuotta myöhemmin kuin Verrazzano purjehti Pohjois-Amerikan itärannikon portugalilainen Esteban Gomez, sama Espanjan palvelukseen mennyt luotsi, joka hylkäsi Magalhãesin ja »S. Antoniolla» palasi salmesta takaisin Espanjaan. Hän piirsi mainitun rannikon kartan, jonka sitten Diego Ribeiro ja muut yleisten karttain laatijat jäljensivät. Gomez haki, samoin kuin kaikki muutkin, salmea Tyveneen mereen. Hän palasi Espanjaan marraskuussa 1525, mukanaan joukko vangiksi otettuja intianeja, joilla matkan kustannukset suoritettiin.