Jacques Cartierin retket Canadaan.
Pohjois-Amerikan koko länsiranta oli saatu tutkituksi ja osapuilleen kartutetuksi, kun Jacques Cartier v. 1534 teki Laurentin lahteen ja jokeen ensi matkansa. Tämä urhea bretagnelainen purjehtija oli ensimäinen, joka näillä kulmilla tunkeutui suuren manteren sisäosiin. Hänen matkainsa merkitys oli tavallista suurempi, sillä niiden kautta Canada moniksi ajoiksi tuli Ranskaan liitetyksi ja sai pysyvän ranskalaisen asutuksen.
Cartier syntyi St. Malossa Bretagnessa v. 1491 ja oli siis ensi matkalleen lähtiessään 43 vuoden ikäinen. Hän näyttää nuorempana käyneen Brasiliassa, jonka rantoja Ranskalaiset himoitsivat ja yrittivät anastaakin. Ranskalaiset ja varsinkin bretonilaiset alukset olivat jo tottuneet vuosittain purjehtimaan Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin vesille, niin että reitti ja sen purjehduksen tavat olivat hyvin tunnetut; Laurentin lahti oli kuitenkin vielä ainakin osaksi tuntematon. Cartier sai Ranskan hallitukselta kaksi laivaa, joilla hänen piti tutkia, eikö niiltä seuduin olisi salmea Tyveneen mereen; laivat olivat vain kuudenkymmenen tonnin vetoisia, miesluku 61.
Funk-saari.
Matka Atlantin meren poikki oli sangen nopea; kahdenkymmenen päivän kuluttua saavuttiin Newfoundlandin itärannalle, jota seuraillen purjehdittiin pohjoista kohti Belle Isle salmeen, Newfoundlandin ja Labradorin väliin. Paljon jäitä tavattiin, sillä kesä tuskin oli vielä alkanut. Cartier poikkesi särkillä olevalle Funk-saarelle, joka ei ollut kuin yhden lieuen (4 kilometr.) ympärimitaten, mutta niin suunnattoman täynnä merilintuja, »ettei sitä olisi pitänyt mahdollisena, ellei olisi omin silmin nähnyt.» Cartier ihmetteli kovasti tätä lintusaarta ja kirjotti siitä pitkän selonteon. Väkensä hän antoi koota siipikarjaa tynnörikaupalla eväitten lisäksi. Vaikka saari oli 14 lieuen päässä maasta, niin uivat jääkarhut kuitenkin sinne ahmimaan: Ranskalaiset näkivät erään hyppäävän veteen heidän saapuessaan. »Se oli sen kokoinen kuin lehmä ja valkoinen kuin joutsen.» He eivät saaneet sitä tapetuksi, mutta tapasivat sen seuraavana päivänä puolivälissä matkalla Newfoundlandiin, ja se ui melkein yhtä nopeaan kuin he purjehtivat. Veneillä takaa ajaen karhu saatiin kiinni ja tapettiin. Liha oli heidän mielestään yhtä maukasta kuin kaksivuotiaan mullikan.
Labradorin rannikko.
Toukokuun 27 p. Cartier saapui Belle-Isle salmeen, joka ehkä on sama kuin Thorfinn Karlsefnin »Straumfjord». Purjehdittiin salmeen ja seurattiin Labradorin etelärannikkoa. Mutta se oli niin karua, että Cartier jonkun matkaa länttä kohden sitä seurattuaan jätti sen. »Jos maanlaatu olisi yhtä hyvä kuin satamat, niin se olisi mainio tilaisuus. Mutta sitä ei edes voi uudeksi maaksi sanoa, vaan kivikoksi. rumaksi kalliokoksi, paikaksi, joka on omiaan metsänpedoille, sillä koko tässä pohjoisessa maassa en nähnyt käsikärryllistäkään hyvää multaa, vaikka poikkesin maalle monessa kohden. Eikä »Valkoisen hiekan saaressa» ole mitään muuta kuin sammalta ja siellä täällä hajallaan matalia orjantappurapensaita, nekin kuihtuneita ja kuivia. Totisesti minä luulen tämän olevan sen maan, jonka Jumala antoi Kainin perintöosaksi.»
Laurentin lahti.
Cartier sen vuoksi purjehti salmen poikki ja alkoi seurata Newfoundlandin länsirantaa etelää kohti. Myrsky ajoi hänet sitten keskelle lahtea, josta hän löysi useita suurempia ja pienempiä saaria. Niistä varsinkin pieni Brion saari häntä miellytti. Sitä kiersi hiekkaranta ja saari oli täynnään kauniita puita, niittyjä ja kenttiä, joilla kasvoi luonnonvaraista viljaa ja niin kauniita ja vahvoja kukkivia herneitä kuin suinkin missään Bretagnessa; ja ne näyttivät kuin kylvetyiltä. Kuvaus muistuttaa islantilaisen saagan Viinimaata, vaikkei Cartier varmaankaan ollut kuullut Pohjanmiesten retkistä. Siellä oli runsaasti karviaismarjoja, mansikoita ja Provencen ruusuja, persiljaa ja muita hyvänhajuisia kasveja. Brion saari ei nykyisin näytä semmoiselta paratiisilta, mutta Cartieria, joka tuli kolkosta Labradorista, vastakohta viehätti. Saaren ympärillä »oli villieläimiä, jotka olivat suuren härän kokoisia, ja niillä oli suussaan kaksi torahammasta niinkuin elefanteilla.» Laurentin lahdessa vilisi siihen aikaan vielä mursuja ja Cartier näyttää nyt nähneen niitä ensi kerran. Ne seuraavina aikoina hävitettiin lahdesta sukupuuttoon, mutta vielä v. 1775 nähtiin Magdalena ja Anticosti saarilla moniaita. Cartierin miehet löysivät erään rannalta makaamasta,- mutta se pääsi karkaamaan, ennenkuin he saivat sen kiinni.
Etelää kohti purjehtien saavuttiin sitten Prinssi Edwardin saaren pohjoiselle rannalle, jonka hedelmällinen ihana luonto viehätti Cartieria, vaikk’ei hän satamain puutteessa voinutkaan käydä sinne ankkuriin. Puut olivat ihmeteltävän kauniit ja hyvänhajuiset, seeterit, männyt, marjakuuset, jalavat, saarnet, pajut ja muut, tuntemattomat. Missä metsää ei ollut, siellä maanlaatu oli hyvä ja se kasvoi runsaasti punaisia ja valkoisia karviaismarjoja, herneitä, mansikoita, vadelmia ja luonnonvaraista viljaa, joka oli rukiin näköistä ja ikäänkuin kylvettyä. Ilmanala oli miellyttävää ja lämmintä. Siellä oli kyyhkysiä ja kanalintuja ja monenlaisia muita lintuja. Uuden Brunswickin rantaa seurattiin pohjoista kohti ja etsittiin syvälle maahan ulottuvasta Chaleur lahdesta salmea, mutta lahti päättyi ja pettymys oli suuri. Siellä tavattiin maanasukkaitakin. Gaspé niemellä, joka on Laurentin joen suistamolahden eteläpuolella, tavattiin enemmän intianeja, jotka olivat saapuneet sinne Quebekin seuduilta makrillin pyyntiin. Ne olivat huronilais-irokesilaista rotua ja sekä kieleltään että muodoltaan toisenlaisia kuin heidän ennen näkemänsä. He tulivat avomielisesti ja vapaasti laivoille, miehet, naiset, lapset, ja lauloivat ja tanssivat, osottaakseen iloaan Ranskalaisten tulon johdosta. Mutta he vaativat Cartieria poistamaan Gaspé lahteen pystyttämänsä ristin, sillä maa oli heidän. Cartier anasti erään päällikön kaksi poikaa viedäkseen heidät Ranskaan kieltä oppimaan; siitä oli aluksi syttyä sota, mutta lopulta Taignoagny ja Domagaya mielisuosiolla lähtivät mukaan, antoivat tovereilleen vanhat vaatteensa ja pukeutuivat ranskalaiseen pukuun.