Cartier ei eteenpäin purjehtiessaan huomannut poiketa Laurentin jokeen, koska hän, ehkä kangastuksen vuoksi, luuli siinä olevan lähellä lahdenpohjan, vaan hän laski Anticosti saarelle ja melkein purjehti sen ympäri, nähden saaren pohjoispäästä länttä kohti leveää salmivettä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Hän päätti, että se vihdoinkin oli etsitty salmi, mutta ei purjehtinut sen kauemmaksi, vaan palasi Belle Isle salmen kautta valtamerelle, koska retkikunta ei ollut varustettu talvea viettämään. Cabotin salmi, joka on Newfoundlandin eteläpuolella ja pohjoista salmea monta vertaa leveämpi, oli Cartierille tuntematon, vaikka monet muut purjehtijat epäilemättä olivat sen nähneet. Tutkittuaan näin Laurentin lahden kaikki rannat Cartier myrskyisen matkan jälkeen pienillä laivoillaan palasi takaisin, saapuen St. Malohon 5 p. syyskuuta.
Toinen retki.
Kiiruimman kautta hän alkoi varustaa uutta retkeä; jo lokak. 30 p. hänellä oli sitä varten Ranskan amiraalin valtuudet. Cartierin piti varustaa kolme laivaa viideksitoista kuukaudeksi ja seuraavana kevännä lähteä matkaan. Kertomus tästä matkasta painettiin v. 1545; se on maailman harvinaisimpia kirjoja, sillä yksi ainoa kappale on British Museumissa tallella. Toukokuun 16 p. 1535 Cartier kaiken väkensä keralla vastaanotti sakramentin St. Malon tuomiokirkossa, jonka jälkeen piispa siunasi heidät matkalle. Cartierin laivoista suurin oli 120 tonnin, pienin vain 40 tonnin vetoinen, mutta yhtä pienillä aluksilla kuljetaan vielä tänä päivänäkin Atlantinmeren poikki, Amundsenin »Gjöan» vain mainitaksemme.
Toukok. 19 p. retkikunta lähti matkaan, mutta Cartierilla ei nyt ollut Atlantin merellä yhtä hyvä onni kuin ensimäisellä matkalla; hän sai kokea viisi viikkoa mitä pahimpia säitä, vastatuulia, sumua ja kovia myrskyjä, niin että laivat ajautuivat erilleen, eivätkä toisiaan nähneet, ennenkuin oli tultu sovittuun yhtymäpaikkaan, Blanc Sablon lahteen, joka on Belle Isle salmessa Labradorin rannalla. Pitkin Labradorin etelärantaa purjehdittiin länttä kohti, pitäen kaiken aikaa tarkkaan silmällä, avautuisiko mistään kohdasta salmea. Kun oli tultu Anticostiin, niin molemmat intianit, jotka palasivat retkikunnan keralla Ranskasta, alkoivat tuntea rannan. Cartier purjehti Laurentin joen suistamolahden poikki Gaspé rannikolle. Tällä välillä nähtiin valaita niin suunnattomat määrät, että se Cartierin mielestä oli käsittämätöntä; valaatkin ovat, samoin kuin mursut, sen jälkeen hävinneet. Molemmat intianit kertoivat suuresta Hochelaga joesta, joka lahteen laski, ja sanoivat sen kapenevan koko matkan aina Canadaan saakka; Canadalla, joka nimi nyt ensi kerran kuultiin, he tarkottivat Quebekin seutuja. Nämä tiedot olivat Cartierille suuri pettymys, sillä hän etsi salmea. Hän kuitenkin vielä mitä tarkimmin tutki pohjoisrantaa, toivoen salmen siltä puolelta vihdoinkin löytyvän, mutta kaikki etsiskelyt olivat turhat. Moisie joen suulla hän näki ihmeellisiä kaloja, joilla oli hevosen muoto, ja molemmat intianit kertoivat niiden yöksi menevän maalle, mutta päivät meressä elävän, mitä eläimiä nämä kummat otukset olivat, siitä ei ole koskaan selvyyttä saatu.
Laurentin joessa.
Koko kesä kului näissä etsiskelyissä; syyskuun ensimäisenä päivänä Cartier päätti laivoineen laskea joen suistamoon ja nousta Canadaan, molempien intianiensa kotipaikoille. Hän tuli Saguenay joelle, jonka alaosa pitkät matkat on jylhää vuonoa, ja tapasi sen suulla kalastavia intianeja. He olivat tulleet Saguenay maasta, jonka molemmat tulkit sanoivat olevan sillä puolella, Laurentin eli Hochelaga joen pohjoispuolella. Tämä nimitys kuitenkin näyttää olleen häälyvä, sillä ylempänä sillä nähtävästi tarkotettiin suurien järvien seutuja. Saguenayn suulla nähtiin suunnattomat parvet aivan outoja eläimiä, valkoisia valaita, jotka viihtyivät vain suolaisen ja suolattoman veden sekaantumisrajoilla. Tämä valas oli beluga (Delphinapterus leucas), jonka suosituimpia tyyssijoja Laurentin joen suistamo yhä vieläkin on.
Quebekin seutu oli Taignoagnyn ja Domagayan varsinainen koti, siellä olivat heidän ystävänsä ja sukulaisensa. Saarella, jonka luo laivat menivät ankkuriin, oli intianeja kalassa; he lähtivät pakoon, mutta kun molemmat Ranskassa käyneet intianit heitä kutsuivat takaisin ja ilmottivat nimensä, niin keräytyi paikalle paljon väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, ja he tanssivat ja pitivät iloa. Ravintoaineita tuotiin ja lahjoja annettiin. Seuraavana päivänä tuli Donnaconna, »Canadan herra», jokea laskien kahdellatoista kanootilla, paljon väkeä mukanaan. Hän tuli kapteenin laivaan ja Taignoagny ja Domagaya kertoivat hänelle Ranskassa näkemistään ihmeistä ja ystävällisestä kohtelusta, joka oli tullut heidän osakseen. Kertomus teki päällikköön mitä parhaimman vaikutuksen.
Cartier oli erinomaisen ihastunut maahan; Quebekin maisemat ovatkin verrattomat varsinkin syysaikaan. Ranskalaiset retkeilivät lähiseutuihin ja Donnaconna itse näytteli heille maataan. Cartieria väsytti hänen suunnaton puheliaisuutensa, mutta kaikkien, jotka seuraavinakin aikoina tulivat Huronien kanssa tekemisiin, täytyi oppia kärsivällisesti heitä kuulemaan. Valittiin talviaseman paikka ja ryhdyttiin viipymättä varustuksiin. Pienimmällä laivallaan Cartier päätti vielä syksyllä käydä Hochelagassa, joka oli nykyisen Montrealin seuduilla, mutta Domagaya ja Taignoagny eivät suostuneetkaan lähtemään oppaiksi, vaan koettivat estää Cartieriakin lähtemästä ja samalla salassa yllyttivät maanmiehiään Ranskalaisia vastaan. Donnaconna kielsi ketään väestään lähtemästä Ranskalaisten keralla. Viimeinen keino, jota käytettiin Cartierin pelottamiseksi Hochelagaan lähtemästä, oli muuan omituinen näytelmä. Intianeja kokoontui metsiin laivain läheisyyteen suuret joukot, ja auringonlaskun aikaan tuli äkkiä jokea laskien kanootti, jossa oli kolme henkeä; nämä olivat koirannahkoihin puetut, naamat mustatut, päässä pitkät sarvet. Nopeaan meloen myötävirtaan, Ranskalaisiin katsomattakaan, he kulkivat heidän ohitseen ja kääntyivät sitten rantaan. Keskimäinen piruista piti puheen, ja paikalla, kun kanootti rantaan koski, kaikki kolme kaatuivat pitkäkseen ikäänkuin kuolleet. Intianit kantoivat heidät kaikki metsään ja pian koko seutu kaikui heidän valituksistaan. Hyväksi lopuksi Taignoagny ja Domagaya tulivat heille monilla eleillä ja huudoilla ilmottamaan, että heidän jumalansa Cudragny oli lähettänyt Hochelagasta sanan siellä olevan niin paljon jäätä ja lunta, että jokainen, joka sinne lähtisi, saisi surmansa Cartier antoi tähän ilveilyyn halveksivan vastauksen, intianit huutaen ja hyppien juoksivat ulos metsästä ja molemmat tulkit sitten ilmottivat, ettei Donnaconna päästäisi Cartieria lähtemään, ellei hän jättäisi Stadaconaan eli Canadaan panttivankeja, kunnes palaisi. Mutta kaikista näistä juonista huolimatta Cartier lähti, otti mukaansa pienimmän laivan, kaksi venettä ja viisikymmentä merimiestä ynnä retkelle lähteneet vapaaehtoiset herrasmiehet. Saman verran väkeä jäi molempia suurempia laivoja vartioimaan.
Maa miellytti Cartieria erinomaisesti, viljavat lakeudet. upeat metsät tammineen, jalavineen. saarnineen. kastanjoineem, setrineen ja orapihlajineen. Cartierin mielestä ei missään ollut parempaa. Varsinkin häntä ihmetytti viiniköynnösten rehevyys. Ne hänen mielestään melkein näyttivät istutetuilta. Rypäleet eivät tosin olleet niin suuria ja makeita kuin Ranskassa, mutta siihen tietysti oli syynä hoidon puute. Joen rannoilla oli majoja ja niissä kalastajia, ja intianit tulivat pelvotta tervehtimään muukalaisia ja tuomaan heille kaloja. Pietarin järveen, joka on joessa leveämpi kohta, jätetttiin laiva ja jatkettiin veneillä matkaa.
Hochelaga.