Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Oli lokakuun 2 päivä. kun Cartier veneineen saapui Hochelagaau. Enemmän kuin tuhannen henkeä tuli alas rautaan, karkeloiden lausumaan vieraat tervetulleiksi, miehet, naiset ja lapset eri joukoissa. Ranskalaisten veneet kannettiin täyteen kalaa ja maissijauhoista leivottuja leipiä. Cartier antoi heille pieniä lahjoja. Kun Ranskalaiset hämärtäessä lähtivät veneihinsä illalliselle ja nukkumaan, niin intianit tekivät tulia ja karkeloivat kaiken yön rannalla. Aikaisin seuraavana aamuna Cartier väkensä keralla pukeutui parhaisiin vaatteihinsa ja valmistautui käymään kaupungissa. Joukossa olivat herrasmiehet ja kahdeksankolmatta merimiestä. Kolme intiania oppaina, hyvin asestettuina ja hyvässä järjestyksessä marssien joukko astui rannasta paljon kuljettua tietä kaupunkiin. Viisi kuusi kilometriä astuttuaan he tulivat suurelle tulelle, jonka luona eräs päällikkö monen miehen keralla kehotti heitä lepäämään; Ontarion Irokesien kesken on yhä vielä vallalla samanlainen tapa lausua vieraat tervetulleiksi. Sitten seurasivat tavanmukaiset pitkät puheet ja lahjain anto. Kun oli kuljettu vielä pari kilometriä, niin alkoivat intianien viljavainiot ja niiden keskellä, vuoren juurella, oli Hochelaga. Se oli pyöreä, kolmenkertainen hirsivarustus ympärillään. Keskimäisen hirsiaidan hirret seisoivat pystyssä, sisemmän ja ulomman aidan hirret sitä vastaan nojaten. Tämä varustus oli noin kahta keihäänmittaa korkea, hirret lujasti toisiinsa sidotut. Sisäpuolella kulki jotenkin korkealla maasta koko varustuksen ympäri silta, jolla oli varalla kiviä, millä työntää takaisin hyökkääjät. Varustuksessa oli vain yksi portti: sen sisäpuolella oli noin viisikymmentä taloa aukean torin ympärillä, jolla pidettiin tulia. Majat olivat viittäkymmentä askelta pitkät, kahtatoista leveät tai leveämmätkin. Ne oli kaarnalla peitetty, ja ullakossa oli varastoaitta. Samassa talossa asui monta perhettä; ne keittivät ruokansa samassa liedessä, joka oli majan keskellä, mutta joka perheellä oli oma makuuhuoneensa. Cartier näki maissia ensi kerran. Täällä hän niinikään tutustui intianien rahaan, »wampumiin» [wampumit olivat simpukankuorista koottuja vöitä], ja hankki tietoja sen saannista.

Kaupungissa Ranskalaisten osaksi tuli mitä lämpimin vastaanotto. Miehiä, naisia ja lapsia tunkeili heidän ympärilleen, jokainen tahtoi saada heitä käsin koskea, ja vieraitten, joita pidettiin yliluonnollisina olennoina, piti koskettaa lapsia, joita heidän luokseen kannettiin. Sitten levitettiin mattoja maahan, ja kun Cartier miehineen oli istuutunut, niin tuotiin sairaita, rampoja ja sokeita heidän parannettavikseen. Joukossa oli ylipäällikkökin eli aguhanna, joka merkein pyysi Cartieria sivelemään kuihtuneita jäseniään. Cartier, liikutettuna tästä luottamuksesta, luki ääneensä »In principio» (Alussa oli sana, ja se sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se sana), Johanneksen evankeliumin ensimäisen luvun, teki jokaisen yli ristinmerkin ja rukoili Jumalaa antamaan heille uskosta ja armosta tiedon, antamaan heille kristinuskon ja kasteen. Sitten hän otti rukouskirjansa ja luki verkalleen Vapahtajan piinahistorian, sanasta sanaan, viittaillen taivasta kohti ja tehden muita hartausliikkeitä, ja intianit kaiken aikaa kuuntelivat ja katselivat syvimmällä hartaudella. Tämä elävästi muistuttaa sitä vastaanottoa, joka tuli Columbuksen ja hänen miestensä osaksi Haitissa ja Cubassa. mutta ainoastaan alku oli samanlainen. Espanjalaiset tuota pikaa alkoivat kohdella uusia tuttaviaan petomaisella julmuudella. Ranskalaiset sitä vastoin loppuun saakka kohtelivat Canadan intianeja kiitosta ansaitsevalla tavalla, paljon paremmin kuin Hollantilaiset ja Englantilaisetkaan. jotka valtasivat saman rannikon etevämmät maat.

Cartier sitten nousi Hochelagan läheisyydessä olevalle vuorelle ja ihastui näköalaan, joka siltä oli joka taholle: Lännessä näkyi Ottawa joki järvineen, lounaassa Laurentin joki itse leveänä ja mahtavana; lähempänä oli koski, jonka kohina hiljaisena kesäiltana kuului vuorelle. Pohjoisesta siinti Laurentin maanselkä hedelmällisen laakson rajana, etelästä näkyivät New Yorkin valtiosta Adirondacks vuoristo ja Vermontista Green Mountains, näyttäen olevan todellista paljon lähempänä. Allaan hän näki intianikaupungin ja kauempana joessa veneensä. Ihastuneena näköalaan hän nimitti vuoren Mont Royaliksi. Sama nimi sillä on vielä tänä päivänä ja intianikylän paikalla on nykyisin komea suurkaupunki Montreal, joka nopeaan kasvaa umpeen vuoren ympärille. Sen joen, joka tuli lännestä, Hochelagalaiset sanoivat tulevan Saguenay maasta, jolla he luultavasti tarkottivat suurien järvien seutua. He näyttivät sieltä saamaansa vaskea, josta valmistettiin aseita ja muita esineitä; rautaa ei missään Amerikassa tunnettu ennen europpalaisten tuloa. Illan tullen Ranskalaiset palasivat veneilleen: intianit kantoivat •selässään niitä, jotka näyttivät väsyneiltä. He kaipauksella erosivat uusista ystävistään ja seurasivat pitkin rantaa veneitä aina pimeään saakka.

Talvi Quebekissä.

Palattuaan laivainsa luo Cartier huomasi, että niihin jäänyt väki sillä välin oli työskennellyt uutteraan ja rakentanut laivain läheisyyteen linnan vankoista hirsistä, vienyt linnaan tykkejä ja varustanut sen niin lujaksi, että intianien olisi ollut mahdoton vallottaa sitä rynnäköllä. Cartier kävi Donnaconnan luona ja huomasi kylässä olevan talveksi runsaasti ruokatavaroita. Päällikkö hänelle näytti viittä puulle pingotettua päänahkaa; ne oli otettu etelän puolessa asuvalta heimolta, jonka kanssa Stadaconan väki kävi sotaa. Cartier näki ensi kerran tupakkaa poltettavan; hän kertoo intianien täyttäneen itsensä savulla, kunnes sitä tuprusi ulos heidän suustaan ja sieraimistaan kuin huoneen savupiipusta. Taignoagny ja Domagaya koettivat jälleen yllyttää maanmiehiään Ranskalaisia vastaan, mutta eräät naapuripäälliköt heitä varottivat. Cartier kuuli huhuna kerrottavan, että kaukana lännessä oli suolaton järvi, jonka päätä ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt. Ja lounatta kohti juoksi joki, jota myöten kuukaudessa tultiin semmoiseen maahan, jossa ei ollut jäätä eikä lunta, vaan runsaasti oransseja, omenia, pähkinöitä, manteleita ja muita hedelmiä vaikka kuinka paljon. Mutta kansa, joka siellä asui, kävi ainaista sotaa. Cartier päätti heidän tiedoistaan ja merkeistään, että se maa mahtoi olla lähellä Floridaa.

Cartier vahvisti linnaansa, koska intianien epäluotettavuus näytti lisääntyvän, ja varustautui sitten talvea viettämään. Vaikka Canadan talvi on niin ankara, niin eivät Ranskalaiset kuitenkaan näy pahoin vilua kärsineen. Pahempi oli tautien laita. Joulukuussa intianit alkoivat sairastaa jotain tautia, jonka vuoksi Cartier erotti väkensä kaikesta yhteydestä heidän kanssaan. Mutta tauti, joka oli keripukkia, ravinnon aiheuttama siis, levisi laivoihinkin ja teki kamalaa tuhoa. Se kaatoi sairasvuoteelle miehen toisensa jälkeen, niin että lopulta vain kymmenen kaikesta laivaväestä oli terveenä. Kuolleet haudattiin lumeen, kun ei voitu kaivaa hautoja jäätyneeseen maahan. Tauti valtasi alaa, kunnes vain kolme miestä kaikesta laivaväestä oli terveenä. Cartier itse pysyi terveenä ja koetti joka tavalla salata intianeilta väkensä huonon tilan. Heille uskoteltiin, että laivoissa ja linnassa toimitettiin kiireitä töitä. Intianit olisivat nyt voineet helposti tuhota koko retkikunnan, mutta Cartier onneksi sai heiltä salatuksi joukkonsa huonon kunnon.

Donnaconna oli miehineen lähtenyt talvimetsästykselle, mutta Domagaya oli jäänyt; Cartier tapasi hänet eräänä päivänä täysin terveenä, vaikka hän kymmenkunta päivää aikaisemmin oli ollut sairaana mitä huonoimmassa kunnossa. Domagaya kertoi ameda-puusta saaneensa parannuksen. Cartier sanoi palvelijansa sairastuneen, ja Domagaya antoi silloin kahden naisen tuoda sen puun havuja ja näyttää, kuinka niistä ja kuoresta tehtiin mehua, jota juotiin ja jolla haudottiin sairaita ruumiinosia. Pari ranskalaista maisteli ensiksi epäluulolla tätä outoa rohtoa, mutta sen vaikutukset tuntuivatkin melkein paikalla hyviltä, ja toisille tuli sitten semmoinen kiire saada samaa mehua, että tuota pikaa oli käytetty ison tammen kokoinen puu sen valmistukseen. Vaikutus oli ihmeteltävä; kuuden päivän kuluttua oli joka mies jälleen terve. He eivät olisi milloinkaan enää Ranskaa nähneet, kirjottaa Cartier, »ellei Jumala loppumattomassa hyvyydessään ja armossaan olisi heitä säälinyt ja antanut heille tietoa parannusaineesta kaikkia tauteja vastaan, parhaasta, mitä oli milloinkaan maan päällä nähty tai tietty.» Mutta viisikolmatta miestä oli jo ennättänyt tautiin kuolla. Ihmepuu, joka muut pelasti, oli Canadan balsamikuusi (Abies balsamea).

Kevät tuli vihdoin ja Donnaconna palasi miehineen metsältä, paljon muita intianeja mukanaan. Vanhat epäluulot virisivät. Donnaconna, joka jo oli vanhanpuoleinen mies, oli kertonut Cartierille paljon juttuja ihmeellisestä Saguenay maasta, joka oli kaukana lännessä. Siellä muka oli äärettömät määrät kultaa, hopeaa, rubineja ja muita rikkauksia. Hän oli myös omien puheittensa mukaan käynyt maassa, jossa ihmiset eivät syöneet ensinkään, ja semmoisessakin maassa, jossa ihmisillä oli vain yksi jalka. Cartier päätteli mielessään, että varmaan Ranskan kuningas ihastuisi, jos hän saisi »Canadan herralta» kuulla tämmöisistä ihmemaista, ja antaisi hänen lähteä uudelle matkalle. Pienimmän laivoistaan lahjotettuaan erääseen lähikylään, koska väkeä ei enää riittänyt kaikkiin, Cartier varustautui kotimatkalle. Sitten hän, juuri kun piti matkaan lähdettämän, antoi piirittää Donnaconnan ja joukon muita intianeja ja viedä heidät laivoihin. Kylässä syntyi suuri suru ja kaiken yötä intianit valittivat rannalla. Seuraavana päivänä sallittiin Donnaconnan pitää puhe maanmiehilleen ja ilmottaa Ranskalaisten luvanneen kohdella häntä hyvin ja tuoda hänet seuraavalla matkalla takaisin kansansa luo. Tämä jonkun verran rauhotti intianeja, ja Cartier antoi etevimpien miesten käydä laivoilla päällikköä tervehtimässä, kunnes ankkurit nostettiin ja lähdettiin matkaan. Ranskalaiset, jotka kaiken aikaa olivat petosta pelänneet, olivatkin siis itse ainoat, jotka todenteolla pettivät. Cartierin puolustukseksi sanottakoon, että hänen aikomuksensa oli tuoda ryöstetyt takaisin, kun he olivat Ranskassa vastavierailulla käyneet, maan nähneet ja oppineet ranskan kieltä ja kristinuskon alkeet. Cartier ei ryöstänyt orjia. Lähtö tapahtui toukok. 6 p., mutta vähän matkaa kuljettuaan Cartierin täytyi odottaa kymmenen päivää suotuisaa tuulta. Viime hetkeen saakka Donnaconnan väki kävi laivoilla päällikköään tervehtimässä ja lahjoja tuomassa. Lahjain joukossa oli suuri vaskipuukko, joka oli Saguenay maasta; se epäilemättä oli tullut Yläjärveltä saakka, joka oli intianien kupariteollisuuden pääpaikka.

Kotomatkalla purjehdittiin Cabotin salmen kautta, Bretonniemen ja Newfoundlandin välitse. Newfoundlandin etelärannalla tavattiin ranskalaisia kalastajalaivoja. St. Malohon Ranskaan saavuttiin 6 p. heinäkuuta.

Cartierin kolmas retki.