Ranskassa olivat asiat jälleen huonolla kannalla, kun Cartier kesällä 1536 palasi toiselta retkellään. Kaarle V valmisti hyökkäystä Etelä-Ranskaan, eikä Frans I:llä ollut aikaa kallistaa korvaansa Donnaconnan jutuille yksijalkaisista ja Saguenayn muista ihmeistä. Uutta retkikuntaa ei lähetetty, eikä Jacques Cartier voinut pitää sanaansa, että rosvotut intianit jo seuraavana vuonna tuotaisiin takaisin. He kaikin kuolivat, käännyttyään sitä ennen kristinuskoon. Ennen kuolemaansa Donnaconna kuitenkin ennätti tulla esitellyksi kuninkaalle maanmiestensä keralla. Vasta v. 1540 Frans kuningas taas joutui Canadaa ajattelemaan ja Cartier sai valtakirjat uutta retkeä varten. Hänen tuli tunkeutua aina Saguenay maahan saakka, sillä kuninkaan asettama komissioni oli vakuutettu siitä, että tuo maa jo oli Aasiaa; lisäksi hänen tuli perustaa siirtokunta. Mutta samana talvena Cartierin suosija, amiraali Chabot, kuoli, ja urhea merimies samalla menetti suojeluksensa. Kuningas nimitti retkikunnan ylijohtajaksi Jean François de La Roquen, Robervalin herran, ja Cartier sai seurata mukana vain luotsina. Roberval sai rajattoman vallan. Kun ei ollut muita halukkaita lähtijöitä, niin hänelle annettiin vankiloista väkeä aukkojen täyttämiseksi. Kun Robervalin valmistukset edistyivät hitaasti, niin sai Cartier käskyn lähteä matkaan edeltäpäin.
Cartierinkin matka oli kuitenkin myöhästynyt lähes kuukauden, otolliset itätuulet olivat lakanneet ja hänen täytyi luovia hitaasti meren poikki. Kun Robervalia ei kuulunut Newfoundlandiin sovitulle yhtymäpaikalle, niin Cartier purjehti yksin edelleen ja saapui elokuun lopulla Canadaan. Stadaconassa intianit kilvan riensivät maanmiehiään tapaamaan; heille ilmotettiin, että Donnaconna oli kuollut ja muut päässeet Ranskassa suuriksi herroiksi ja menneet siellä naimisiin, jonka vuoksi he eivät halunneetkaan palata takaisin. Intianit eivät ilmaisseet todellisia ajatuksiaan näiden uutisten johdosta, vaan olivat iloitsevinaan Ranskalaisten paluun johdosta, mutta siitä pitäen oli entinen luottamus hävinnyt. Cartier nousi sitten Laurentin jokea ylöspäin, kunnes kohtasi koskia ja tuli vakuutetuksi siitä, ettei vesitietä ollut mahdollinen nousta Saguenayhin. Talvi oltiin samassa paikassa kuin edelliselläkin kertaa; se näyttää kuluneen ilman ilmi taistelua intianien kanssa, mutta tiedot retken loppuvaiheista ovat hyvin niukat. Kun Robervalia ei seuraavanakaan kevännä kuulunut, niin Cartier lähti pois. Newfoundlandissa hän vihdoin tapasi esimiehensä, joka vaati häntä palaamaan takaisin, mutta Cartier oli menettänyt halunsa ja toiveensa, purjehti salaa yöllä pois ja palasi St. Malohon.
Roberval oli viivytellyt ja viivytellyt ja talven kuluessa harjottanut merirosvouttakin; vasta huhtikuussa 1542 hän lähti La Rochellesta matkaan, kolme laivaa ja täydet siirtokuntavarustukset mukanaan. Vielä Newfoundlandissakin aikailtuaan, ratkaisten ranskalaisten ja portugalilaisten kalastajain riitoja, hän heinäkuussa saapui Stadaconaan ja valtasi Cartierin rakentaman linnan. Talvi vietettiin suuressa kurjuudessa, sillä Robervalin väki oli kehnoa joukkoa. Roberval jonkun hirtätti, toisia vangitutti, toisia ruoskitutti, sekä miehiä että naisia, ja sai siten kurin ylläpidetyksi. Intianejakin säälitti hänen väkensä kurjuus, niin että he itkivät. Kaiken surkeuden lisäksi rupesi keripukki tekemään tuhojaan ja siihen kuoli viisikymmentä. Kesällä 1543 Roberval kahdeksalla veneellä teki retken Saguenayta kohti, mutta ei näy kanaksikaan päässeen. Loppukesällä hän kaiken väkensä kanssa meni jälleen laivoihinsa ja palasi Ranskaan.
Jacques Cartier eli loppuikänsä kotikaupungissaan St. Malossa, jonka vanhoissa asiakirjoissa hänet usein mainitaan kasteentodistajana, eräässäkin sanoilla »kapteeni Jacques Cartier ja muita hyviä juomaveikkoja», kaikessa vakavuudessa. Hän kuoli v. 1557 kuudenkymmenenkuuden vuoden iässä. Columbukseen verraten Jacques Cartier oli sekä kasvatuksensa ja oppinsa että älynsä puolesta heikompi: mutta hän oli rohkea, erinomainen johtaja ja taitava purjehtija. Vaikk’ei hänen retkiensä merkitys ollutkaan yhtä suuri kuin Columbuksen, niin määräsivät ne kuitenkin Canadan ja sen takamaiden kohtalon moneksi vuosisadaksi.
Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin seuraava suuri retkikunta saapui Canadaan eli »Uuteen Ranskaan», joksi maata oli ruvettu sanomaan; mutta pyyntimiesten ja turkisten kauppiaitten kesken se alkoi tulla yhä paremmin tunnetuksi. Vähitellen vakautui joelle Laurentin joen ja merenlahdelle Laurentin lahden nimi (Sinus St. Laurentii Whytflietin kartassa v:lta 1597), vaikka nämä nimet eivät näykään olevan Ranskalaisten antamat. 1588 eräs Cartierin perillinen sai kauppayksinoikeuden Uudessa Ranskassa, mutta St. Malon kansalaisten vastarinnan vuoksi tämä yksinoikeus peruutettiin. Ranskalaisten kanssa kilpailivat turkisten ostajina Ranskan ja Espanjan Baskit, jotka saavuttivat intianien kesken niin paljon suosiota, että sanottiin näiden ei tahtoneen muille myydäkään. Baskit lisäksi harjottivat Laurentin lahdessa tuottavaa valaanpyyntiä. Ranskalaisilla oli seuraavan vuosisadan alussa täysi työ karkottaessaan heidät näiltä rannoilta ja vesiltä.
V. 1578 Ranskan kuningas Henrik III uudisti Robervalin varakuningas-oikeudet, antaen ne eräälle hänen jälkeläiselleen. Tämä varusti retkikunnan, jonka jäsenet suureksi osaksi olivat vankeja, ja purjehti Atlantin poikki. Epätietoisena siitä, mihin siirtokuntansa perustaisi, hän vei varastonsa ja viisikymmentä vankia Sable saareen, joka on Uuden Skotlannin edustalla valtameressä, ja lähti itse siirtokunnan paikkaa hakemaan. Mutta ankara myrsky ajoi hänen laivansa takaisin Ranskaan ja vangit jäivät saareen. Ruokaa heiltä ei puuttunut; heillä oli varastot, Portugalilaisten saarelle tuomaa karjaa ja meren loppumaton riistarunsaus. Mutta pian rikkoutui sopu ja saarella alkoi kamala viha, vaino ja murhaaminen, jota kesti viisi vuotta, kunnes asia tuli Ranskan kuninkaan tiedoksi; hän lähetti viipymättä laivan pelastamaan onnettomia. Kuninkaan eteen tuotiin yksitoista hylkeennahkoihin puettua, pitkätukkaista, pitkäpartaista miestä, ainoat, mitä oli viidestäkymmenestä henkiin jäänyt. He olivat koonneet jonkun verran nahkoja, mutta tämän omaisuuden oli kapteeni heiltä ryöstänyt; hänet täytyi oikeudenkäynnin kautta pakottaa antamaan nahkat kurjille takaisin.
Tähän kammon saareen liittyi sitten muuan legenda, joka vielä tänä päivänä viihdyttää sen merenkeskellistä yksinäisyyttä. Kalastajat kertovat, että saarella oli vankien kanssa ollut munkki, joka uupumatta, vaikka turhaan, koetti taivuttaa heitä parempaan elämään. Kun laiva saapui pelastamaan eloon jääneitä, niin hän ei suostunutkaan lähtemään. Hän oli kuolemansairaana, muutaman tunnin kuluttua hänen taistelunsa päättyisi ja tuuli saisi haudata hänet alati lentävään hiekkaan. He siis jättivät hänet. Mutta taru kertoo hänen sitten parantuneenkin ja eläneen monta vuotta, hoitaen pientä puutarhaansa, rukoillen ja mietiskellen ja kooten merestä simpukoita ravinnokseen. Kun valtameri ajoi rannalle haaksirikkoisia merimiehiä, niin ne häneltä saivat apua ja lohdutusta, ja usein kävi mannerrannalta kalastajia hänen luonaan. Nämä toivat hänelle messun pitämiseksi tarvittavat esineet, ja hän antoi heille neuvoa ja lohdutusta. Pyhän munkin henki vielä tänä päivänä liikkuu hänen koettelemuksensa ja voittonsa paikoilla. Kalastajat joskus luulevat näkevänsä hänet kauniilla säällä rannalla kävelemässä taikka saaren korkeimmalla kohdalla, ulkopiirteet sinitaivasta vastaan kuvautuen. Toisin ajoin he taas luulevat näkevänsä hänen haahmonsa kirkkaana mustaa myrskypilveä vastaan, kohottaen käsiään kuin alttarin juurella, rukoillen vaarassa olevien merimiesten pelastukseksi, taikka antaen synninpäästön ja siunauksen, milloin hyökyaalto kohottaa aluksen harjalleen musertaakseen sen rantaa vastaan kappaleiksi.
Taistelu merien vapaudesta.
Kuningatar Elisabethin noustessa valtaistuimelle ei vielä mikään viitannut siihen, että Englannista tulisi suurvalta, kaikkein vähimmän siirtomaavalta. Espanja ja Portugal pitivät sekä Uutta maailmaa että Intiaa hallussaan, niiden omistusoikeuden oli vahvistanut paavi bullillaan, joita kunnioittivat useimmat Europan maat, vieläpä suuri osa kuningattaren omista alamaisistakin. Espanjalaiset ja Portugalilaiset olivat osottautuneet voittamattomiksi sekä maalla että merellä. Vasco da Gaman, Albuquerquen, Columbuksen, Corteksen ja Pizarron nimet olivat syystä kuulut kautta Europan. Kaikki idän ja lännen aarteet tulvivat Lissaboniin ja Sevillaan. Molempien latinalaisten kansojen urhoollisuus, uhrautuvaisuus, harras katolilaisuus ja lojalisuus kuningastaan kohtaan vakuuttivat niille vaikutusvallan, jota näytti olevan mahdoton murtaa.
Englannin asema oli toinen. Sillä ei kuningatar Marian kuollessa ollut armeijaa sen enempää kuin laivastoakaan. Rahasto oli tyhjä, ulkomaisia vihollisia joka puolella. Skotlanti oli vielä itsenäinen ja uhkasi Englannin rauhaa. Irlanti oli tosin kukistettu, mutta tyytymätön, Ranska vaarallinen vihollinen. Englannissa itsessäänkin vallitsi uskonriitain vuoksi katkera hajaannus, tyytymättömyys saattoi millä hetkellä hyvänsä puhjeta ilmiliekkeihin, jos joku ankarampi vastoinkäyminen kohtasi.