Merirosvouden kultainen aika.
Espanjalla ei sen vuoksi näyttänyt olevan suurta syytä pelätä Englannin, ja vielä vähemmän Hollannin kilpailua. Mutta näiden molempien maitten rannoilla oli kasvanut urhea ja karkaistu merimiesväestö, joka ei aikonut jäädä osattomaksi vasta löydetyistä merentakaisista rikkauksista, vaikkapa täytyisi taistella, ja vaikka ne olisi kuinka monella paavin bullalla suojeltu. He eivät edes kysyneet oman maan hallitukselta lupaa, kun rikkauksia houkutteli vierailla rannoilla, ja kaikkein vähimmän he pelkäsivät taistelua. Ne »meren koirat», joita näihin aikoihin alkoi vesille ilmestyä Devonin. Dorsetin ja Seelannin rannoilta, rakastivat myrskyisiä vapaita vesiä ja niiden myrskyistä vapaata elämää, vaikka he purjehtivatkin sillä tiedolla, että heidät otettaisiin vangiksi ja hirtettäisiin tai ammuttaisiin upoksiin, jos espanjalainen tai portugalilainen sattuisi vastaan tulemaan kyllin suurin voimin. Mutta enimmäkseen nämä vapaapurjehtijat olivat hyvin varustetut ja kärkkäämmät itse hyökkäämään kuin toisien hyökkäystä odottamaan.
Jo v. 1499 Ojeda tapasi Etelä-Amerikan pohjoisrannalla Englantilaisia. Ranskalaiset taas alkoivat heti 16:nnen vuosisadan alussa purjehtia Brasiliaan, pitäen sitä kuin omanaan kaikista Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta. Jälkeen vuoden 1527 kävi Espanjan Amerikassa omistamilla rannoilla tuon tuostakin ulkomaalaisia, jotka esiintyivät merirosvoina, kun rauhallinen kaupanteko oli heiltä kielletty. Afrikassa kilpailtiin Portugalilaisten kanssa, Itä-Intiassakin alkoi liikkua muukalaisia purjehtijoita. Nämä hyökkäykset kävivät yhä yleisemmiksi varsinkin kuningatar Elisabethin noustua Englannin valtaistuimelle, sillä päin vastoin kuin harraskatolinen kuningatar Maria, joka oli Filip II:n kanssa naimisissa, uusi kuningatar oli protestantti, jonka vuoksi uskonnollinen ristiriita Espanjan kanssa kävi yhä jyrkemmäksi. Englannin kansan kautta kävi niihin aikoihin suuri isänmaallinen ja kansallinen herätys, joka tempasi nuoren kuningattaren mukaansa. Koko kansa hengitti uutta elämää. Elisabeth ei olisi voinut mennä Filipin kanssa naimisiin, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän olisi voinut pidättää »meren koiriaan» Espanjan mereltä (the Spanish Main, joksi Karibimerta ruvettiin merimiesten kesken sanomaan, vaikka nimitys alkuaan tarkotti tuon meren rantoja). Nämä ottivat kantaakseen kaiken vastuunalaisuuden, samoin kuin vaaratkin, ja vaikka olikin pelättävä maanrauhan rikkoutuminen, niin oli Espanjan ja Portugalin rikkauslähteitten herättämä kateus kuitenkin niin suuri, että sekä Englanti että Hollanti mielellään sallivat alamaistensa alkaman sissisodan saaliin jakamiseksi. »Meren koirat» ryöstivät laivoja ja kaupungeita, vaikka muka oli rauhan aika, ja täyttivät kuningattaren arkut espanjalaisella kullalla. Ammatti oli houkutteleva. vaikka merirosvoja armotta odotti hirsipuu, jos heidät kiinni saatiin, ja niin tuottavakin, että vapaapurjehtijat pian kulkivat laivastoittain. He kehittivät suuressa määrin maansa purjehduskykyä, sillä ilman heitä valtameret olisivat kauan pysyneet Portugalilaisten ja Espanjalaisten »kiellettynä tienä». »Meren koirat» ja »merikuninkaat» ne siis laskivat sekä Hollannin että Englannin merimahdin perustukset.
Ranskalaiset, vaikka olivatkin vanhastaan Englantilaisten vihollisia, olivat heidän kanssaan yksimielisiä hyökkäyksissä Iberian niemimaan molempien valtakuntien siirtomaita vastaan.
Niitä oli paljon, jotka tässä rosvosodassa saivat mainetta ja joita kotimaassa pidettiin kansallissankareina, vaikka he paitsi merirosvoutta harjottivat muitakin ammatteja, joita meidän aikamme pitää ehkä vielä häpeällisempinä. Englantilaiset alkoivat välittää orjakauppaa Länsi-Intiaan, ja aikansa kuuluin orjakauppias oli merisankari John Hawkins.
John Hawkins.
John Hawkins, joka oli varakasta devonshirelaista purjehtijasukua, lähti Guinean rannikolle ja alkoi siellä anastaa portugalilaisia orjalaivoja, joista ryöstämänsä neekerit hän salaa vei Länsi-Intian espanjalaisiin siirtomaihin. Kuningatar Elisabeth tosin tuomitsi orjakaupan inhottavaksi teoksi, joka tuottaa taivaan koston harjottajalleen, mutta siitä huolimatta hän löi Hawkinsin ritariksi ja antoi hänelle kruunun laivan, kun Espanjalaiset häneltä pari laivaa veivät. Orjakauppa kannatti niin hyvin, että Hawkinsilla lopulta oli kokonainen laivasto,jonka lippulaivan nimi oli »Jesus»: kun ei voida otaksua, että hän jumalattomuudesta olisi laivansa niin nimittänyt, niin ei sitä voi pitää muuna kuin todistuksena siitä, kuinka häpeällisimpiäkin ja julmimpia tekoja niihin aikoihin uskonnon varjolla kaunisteltiin. Elisabethin jälkeläinen. James I, antoi kuninkaalliset lupakirjat Guinean orjakauppaa harjottaville laivureille ja hänen seuraajansa rupesivat itse osamiehiksi. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Englantilaiset olivat maailman suurimmat orjakauppiaat, mutta heidän kunniakseen sanottakoon, että he tuon häpeällisen ammatin sitten poistivatkin.
John Hawkins oli urhoollinen soturi, taisteli monet kovat taistelut ja otti vara-amiraalina osaa »voittamattoman armadan» hävittämiseen. Loppu-ikänsä hän oli Englannin laivaston tärkein virkamies.
Francis Drake.
Kuuluin tämän ajan brittiläisistä merisankareista oli Francis Drake, joka samalla kunnosti itseään löytöretkeilijänäkin. Hänkin oli devonshirelainen ja sai serkkunsa John Hawkinsin toimesta hyvän kasvatuksen. Merimies-uransa hän alkoi Hawkinsin orjalaivoilla ja oli kahdenkolmattavuotiaana kapteeni. Hänen seuraava uransa oli merirosvon, mutta elämänsä hän päätti maansa pelastajana.