V. 1570 Drake sai kuningattarelta nimenomaisen kaapparioikeuden ja lähti viipymättä Espanjan merelle onneaan koettamaan. Kolmella pienellä laivalla hän vallotti ja ryösti Panaman kannaksella Nombre de Dios nimisen kaupungin, tunkeutui sitten miehineen kannaksen poikki ja puun latvasta ensi kerran nähdessään Tyynen meren lupasi, että vielä hän »englantilaisella laivalla purjehtii sillä merellä». Apua hän tällä ryöstöretkellään sai karanneilta espanjalaisilta orjilta, jotka kävivät isäntiään vastaan sissisotaa. Runsas saalis mukanaan Drake palasi laivoihinsa ja saapui elokuussa 1573 Plymouthiin. Rahoillaan hän varusti kolme fregattia ja taisteli vapaaehtoisena Irlannissa. Saatuaan sitten kuningattarelta valtion avustusta hän varustautui retkelle, joka oli hänen kuuluin. Hän päätti viidellä laivalla purjehtia Magalhãesin salmen kautta, jossa ei vielä koskaan ollut käynyt englantilaista laivaa, päästäkseen kultamaan Perun vesille. Laivat olivat pienet, eikä niissä ollut yhteensä muuta kuin 166 miestä. 15 p. marrask. 1577 Drake lähti merelle niin salaa kuin suinkin, ettei tieto matkasta leviäisi. Pian oltiin aavalla merellä, »ei muuta nähdä kuin meri allamme ja päällämme ilma, kun silmämme katselivat Jumalan ihmeteltäviä teoksia, joita hän on luonut lukemattomia sekä pieniä että isoja eläimiä». Jatkaen matkaa hyvällä onnella, »ikäänkuin olisimme olleet huvipuistossa, me huhtik. 5 p. tapasimme Brasilian rannan». La Plata joen suistamossa kaksi laivaa hylättiin — pienimmät olivat vain viidentoista tonnin purjeveneitä. Julianon satamassa — samassa jossa Magalhãesia vastaan kapinoitiin — tuomittiin ja mestattiin kapteeni Doughty, joka oli yllyttänyt kapinaan Drakea vastaan. 21 p. elokuuta Drake laski Magalhãesin salmeen ja kulki sen läpi kuudessatoista päivässä, mutta sitten ankara myrsky ajoi hänen laivansa merelle, pyöräyttäen niitä jo Kap Hoorninkin näkyvissä, jonka Drake siis löysi, vaikkei näykään sen luonnetta täysin käsittäneen. Kapteeni Wynter eksyi johtajastaan ja palasi kahden laivan kera kotiin Englantiin, kun ei tavannut häntä yhtymäpaikalla. Francis Drake oli siis yksin »Kultaisella hirveilään», mutta hän oli myös toiveittensa perillä, Etelä-Amerikan kultarannalla, eikä hän aikonut sieltä tyhjin toimin lähteä. Hän purjehti edelleen ja saapui Chilen rannalle. Intianeilta, jotka elivät Espanjalaisten kanssa sodassa, hän sai kuulla Valparaison satamassa olevan suuren laivan aarteita täynnään. Eräs intiani tuli itse opastamaan, ja tuota pikaa »Kultainen hirvi» purjehti satamaan herättämättä Espanjalaisten epäluuloja, koska se oli ensimäinen ulkomaalainen laiva, mitä vielä oli Chilen vesillä liikkunut. Drake sai laskea aivan espanjalaisen laivan viereen ja englantilainen asestettu joukko — Drakella oli nyt kaiken kaikkiaan vain 60 miestä — anasti laivan, ennenkun sen väki ennätti hämmästyksestään toipua. Laivassa oli paljon kultaa ja muita arvokkaita tavaroita, kuten Chilen viiniä kaksituhatta astiaa. Aseellinen joukko lähetettiin maihin ryöstämään kaupungista enemmän kultaa, ja entistä rikkaampana Drake tämän helpon voiton jälkeen lähti matkaansa jatkamaan. Coquimbossa oli kuultu Draken tulosta ja siellä oli vastassa niin melkoinen joukko, että hänen täytyi lähteä tiehensä tyhjin toimin. Aricassa hän ryösti kolme pientä laivaa ja löysi eräästä 57 hopeaharkkoa. Mutta Perun pääkaupungin Liman satamassa hänen oli käydä huonosti. Sinne oli saapunut Valparaisosta sanoma, että rannikolla oli vaarallinen vihollinen, ja maaherra oli paikalla koonnut satoja miehiä ja lähti kahdella laivalla anastamaan »Kultaista hirveä», joka oli sataman edustalla tyvennössä. Espanjalaisilla oli maatuulta purjeissaan ja he lähestyivät nopeaan, mutta onneksi Drakekin sai viime hetkessä samasta maatuulesta osansa ja pääsi pakenemaan, vaikka jo oli ollut luodin kantomatkan päässä. Espanjalaiset eivät voineet kauaksikaan takaa ajaa, he kun eivät lähtökiireessään muistaneet ottaa eväitä. Tämän vastoinkäymisen runsaasti korvasi »Caga Fuego» niminen kaljuuna, joka oli viemässä Paracaan kallista kuormaa. Sitä takaa ajaessaan Drake matkalla anasti toisen laivan, josta saatiin 80 naulaa kultaa. Quiton rannalla, Kap S. Franciscon edustalla, saatiin »Caga Fuego» kiinni ja ryöstettiin.
DrakeHa oli nyt niin arvokas saalis, että oli aika ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Mutta mitä tietä oli paras purjehtia? Magalhãesin salmen kautta olisi ollut lyhyin, mutta hän pelkäsi, että siellä ehkä oli espanjalaisia laivoja väjymässä. Hän sen vuoksi laski pohjoista kohti ja päätti etsiä Tyynen meren puolelta väylää Atlantin mereen, jota Frobisher paraillaan etsi vastakkaiselta puolelta. Hän purjehti siis rantaa seuraillen pohjoista kohti, poiketen yhä maissa saalistaan lisäämässä, kun kuljettiin jonkun kaupungin ohi. Pohjois-Amerikan rannalta hän sitten poikkesi ulomma merelle voidakseen vapaammin purjehtia. Drake luuli Amerikan länsirannan kulkevan suoraan pohjoiseen, mutta muutaman viikon luodetta kohti purjehdittuaan hän ihmeekseen näki, että ranta olikin seurannut mukana. Hän oli tullut Californian rannalle, jonka kuitenkin Espanjalaiset olivat jo ennen häntä löytäneet. Siellä hän poikkesi satamaan, arvatenkin »Kultaiseen porttiin», jonka laidassa San Franciscon kaupunki nykyään on, korjaamaan laivansa vaurioita. Seutu oli silloin vielä autiota erämaata, lukuun ottamatta luonnonkannalla olevia intiani heimoja, joitten kanssa Drake sai aikaan mitä parhaat suhteet. Kun Englantilaiset laivansa korjattuaan taas lähtivät matkoihinsa, niin intianit itkivät, huokailivat ja hykersivät käsiään, ikäänkuin olisivat parhaat omaisensa menettäneet. He rakensivat rannalle suuria jäähyväistulia ja Englantilaiset heiluttivat hattujaan.
Tämä tapahtui heinäkuun 23 p. 1579. Drake purjehti yhä pohjoista kohti ja oli nyt tullut aivan tuntemattomiin vesiin. Rantaa seurattiin aina 48:lle leveysasteelle saakka, nykyisten Yhdysvaltain pohjoisrajalle, — toiset eivät kuitenkaan luule Draken kulkeneen Kap Blancoa edemmä, — mutta kun salmea ei vain löytynyt ja ilmat alkoivat käydä kolkommiksi, niin täytyi Draken taas muuttaa matkasuunnitelmaansa. Olisi ollut liian uskallettua jatkaa matkaa kauemmaksi pohjoista kohti onnen kaupalla, liian vaarallista myös palata takaisin Espanjan merien kautta, hän sen vuoksi päätti purjehtia »Victorian» reittiä maan ympäri. Drakekaan ei siis voinut kumota tarua Anianin salmesta, johon uskottiin niin vahvasti, että se karttoihinkin merkittiin. Vuosisadan lopulla Espanjalaiset näyttivät tehneen muutamia yrityksiä löytääkseen tämän salmen ja saadakseen haltuunsa sen länsipään, ennenkun toiset ennättivät sitä idästä tullen löytää, mutta he eivät liene kovin kauas purjehtineet. Kreikkalainen Apostolos Valerianos. jonka espanjalainen nimi oli Juan de Fuca, väitti purjehtineensa Anianin salmeen länsipäästä kaksikymmentä päivämatkaa, mutta se tietysti oli petos, vaikkapa olikin omiaan lisäämään uskoa salmen olemassaoloon. Tämän petoksen muistoa on Vancouver saaren eteläpuolella olevan salmen nimi.
Drake nousi maihin, ennenkuin kääntyi pois Amerikan rannalta, otti löytämänsä maan kuningatar Elisabethin omaksi ja antoi sille Uuden Albionin nimen. 29 p. syyskuuta hän sitten levitti purjeensa ja laski rohkeasti Tyynelle merelle, Aasian ranta ja Molukit matkan määränä. Matka sujui onnellisesti, tuulet olivat myötäiset, myrskyjä vähän. Espanjalaiset olivat jo monilla matkoillaan osottaneet, että Tyynen meren poikki oli kyllä helppo purjehtia länttä kohti pasaadeilla, vaikka sitä vaikeampi vastakkaiseen suuntaan, ellei purjehtija tuntenut korkeampien leveyksien palaavia länsituulia. — Marraskuun 4 p. Drake saapui Ternateen, jonka hallitsija, toivoen uudesta kilpailijasta uusia etuja, otti hänet mitä parhaiten vastaan. Neilikoita kuormattuaan ja muutaman viikon levättyään englantilainen seikkailija lähti jouluk. 10 p. matkaa jatkamaan. Celebeen rannalla oli vihdoin tuho tulla, »Kultainen hirvi» kun ajoi särkälle. Onneksi pohja piti, laiva ei saanut vuotoa; mutta kahdeksan tykkiä ja kolme tonnia neilikoita oli mereen heitettävä, ennenkuin laiva keventyi ja lähti särkältä. Kuormansa Drake täydensi Baratanissa, jonka luonnonrikkaus herätti hänen ihastustaan, ja poikkesi sitten Jaavaan. Mutta pian hän sai kuulla, että lähellä oli suuri laivasto, ja peläten kiinni joutuvansa hän kiiruimman kautta lähti matkaan, purjehtien Jaavan ja Balin välitse ja Jaavan eteläpuolitse, koska Portugalilaiset välttivät sen puolen vesiä niiden vaarallisten virtausten vuoksi. Hän pääsi kuitenkin lähtemään Intian merelle vasta maaliskuun lopulla, eikä päässyt Hyvän toivon niemelle ennenkuin kesäkuun 15 p. »Kultaisessa hirvessä» oli silloin 50 miestä ja kolme tynnöriä vettä. Heinäkuun 12 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, 16 p. poikettiin Guinean rannalla vettä ottamassa. Syysk. 11 p. Drake kävi Terceirassa Azorien saarilla, vaikka tuskin sielläkään kutsuttuna vieraana, ja 26 p. syyskuuta 1580 »Kultainen hirvi» laski Plymouthin satamaan. Siten oli loppuun suoritettu toinen matka maan ympäri ja ensimäinen englantilaisen tekemä. Siihen oli kulunut kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta, mutta Drakella oli, niinkuin olemme nähneet, matkallaan paljon muitakin toimia. Hän toi mukanaan puolentoista miljoonan punnan (37 1/2 miljoonan markan) edestä saalista. Matka herätti Englannissa mitä suurinta innostusta, enemmän kuin saaliin suuruuden purjehtijain urheuden vuoksi. Kuningatarta aluksi epäilytti, tokko hänen sopi osottaa suosiotaan miehelle, joka kieltämättä oli harjottanut tavallista merirosvoutta. Mutta kun Espanjan kuningas sitten vaati Drakea itselleen rangaistavaksi, niin Elisabeth teki päätöksensä, matkusti Draken laivaan vieraaksi, löi hänet ritariksi, lupasi vastata hänen kaikista teoistaan ja antoi kiinnittää kruunuunsa Draken anastamat jalokivet. »Kultaisen hirven» hän käski säilyttää kansallismuistona.
Cavendish ja kolmas matka maan ympäri.
Draken yritys oli liian hyvin onnistunut, voidakseen olla kehottamatta jatkamaan. Thomas Cavendish, hurjapää, joka oli tuhlauksen kautta koko omaisuutensa menettänyt, lähti heinäkuussa 1586 Plymouthista kolmella pienellä laivalla, joissa oli 123 miestä, Draken matkaa tarkalleen matkimaan. Ryöstettyään Sierra Leonen portugalilaisen kaupungin — Portugal oli v. 1580 Espanjaan yhdistetty ja Englanti oli jälkeen v:n 1585 julkisodassa Espanjan kanssa — hän purjehti Atlantinmeren poikki Brasilian rannalle ja saapui marraskuun lopulla Port Desireen, Patagonian rannalle, Rio Deseadon suulle. Siellä nähtiin suunnattomat määrät hylkeitä, jotka olivat niin voimakkaita, että neljän miehen oli vaikea saada niitä hengiltä; siellä oli paljon kaloja, ja lintuja, jotka eivät osanneet lentää, niillä kun ei ollut siipiä. Nähtiin myös patagonialaisia, joilla oli 18 tuumaa pitkät jalat, ja kahakoitiin niiden kanssa. Magalhãesin salmen kapeimmalla kohdalla tavattiin tähteitä espanjalaisesta siirtokunnasta, jonka kapteeni Sarmiento oli kolme vuotta aikaisemmin perustanut sulkemaan tien salmen kautta. Hän oli rakennuttanut neljä linnaa ja useita kirkkoja, mutta maanasukkaitten hyökkäysten ja nälänhädän kautta oli siirtokunta sortunut kammottavan nopeaan, toiset olivat lähteneet maisin Chileen pyrkimään, mutta matkalla menehtyneet, ja vain parikymmentä henkeä oli jäänyt eloon. Cavendish nämä surulliset tapaukset kuultuaan nimitti paikan Port Famineksi, joka nimi sillä on yhä vieläkin. Monet myrskyt kestettyään Cavendish saapui Chilen rannalle ja sitten alkoi rosvoaminen ja taistelu. Hän hyökkäsi kaikkien pienempien espanjalaisien satamien kimppuun, ryösti ja poltti ja anasti yhdeksäntoista arvokkaampaa laivaa, varsinkin Espanjan hallituksen suuren aarrelaivan, josta saatiin erinomaisen runsas saalis. Sitten hän purjehti Tyynen meren poikki samaa reittiä kuin Magalhães, poiketen Ladroneilla, Filippineillä, Molukeilla ja Javassa. Syyskuussa 1588 hän laski ainoalla perille päässeellä laivallaan Plymouthin satamaan, kuljettuaan maan ympäri kahdessa vuodessa viidessäkymmenessä päivässä. Sanotaan hänen merimiehillään olleen silkkivaatteet, purjeitten olleen damastikangasta ja mastonhuippujen kultakankaalla käärityt. V. 1591 hän kuitenkin oli uudelleen rahapulassa ja aikoi tehdä saman matkan uudelleen, mutta tämä yritys menestyi aivan kehnosti, Cavendishin täytyi palata takaisin jo Magalhãesin salmesta. Kotomatkalla hän kuoli ja valtamereen haudattiin. Tällä retkellä oli John Davis mukana.
Voittamaton Armada.
Sissisota valtamerillä oli vain se viimeinen pisara, joka sai maljan ylitse vuotamaan. Filip II tahtoi saada Englannin Habsburgin suvun valtakuntaan liitetyksi ja Rooman kirkon yhteyteen palautetuksi; kun se ei avioliiton kautta ollut mahdollista, niin hän päätti asevoimalla vallottaa Englannin. Thamesin rannoille alkoi saapua viestejä valtavasta laivastosta, jota hän rakennutti kaikissa satamissaan ja varsinkin Lissabonissa, sillä Portugalin pääkaupunki oli siihen aikaan niemimaan paras laivanrakennuspaikka, koska sinne Tajoa pitkin uittaen saatiin ylämaasta oivallisia tarvepuita. Francis Drake tosin v. 1587 kolmellakymmenellä laivalla rohkeasti purjehti Cadizin satamaan ja hävitti siellä 10,000 tonnia espanjalaisia laivoja, mutta vaikka hän näin olikin omain sanainsa mukaan »kärventänyt Filip kuninkaan parran», niin ei hyökkäystä siltä voitu estää, ainoastaan jonkun verran viivyttää. Kuningas Filip sai armadansa valmiiksi ja lähetti sen v. 1588 matkalle Englannin rantoja kohti. Kuningatar Elisabeth sai häneltä seuraavan latinalaisen runon, joka supistetussa muodossa sisälsi Espanjan vaatimukset:
»Te veto ne pergas bello defendere Belgas;
Quae Dracus eripuit nunc restituantur oportet;
Quas pater evertit jubeo te condere cellas:
Religio Papae fac restituatur ad unguem.»
Englantia siis kiellettiin auttamasta Belgejä, joiden kanssa Filip kävi sotaa, sen piti antaa pois, mitä Drake oli ryöstänyt ja vihdoin palauttaa paavin valta ja katolinusko ennalleen. Kuningatar Elisabeth, josta Ranskan kuningas Henrik III ei suotta sanonut, että hän oli »la plus fine femme du monde» (maailman terävin nainen), vastasi tämän ihmeellisen uhkavaatimuksen kuultuaan »ex tempore»: »Ad Graecas, bone rex, fiant mandata kalendas.» (Vaatimuksesi, hyvä kuningas, jääkööt »kreikkalaiseen kalenteriin» s.o. määräämättömään aikaan.) Yliamiraali lordi Howard of Effingham oli jo varustautunut vastaanottamaan vihollista: hänen lähimmät miehensä olivat vara-amiraalit Hawkins, Drake ja Frobisher. Siitä oli tuleva yhteentörmäys, joka ei ainoastaan ratkaissut Englannin kohtaloa, vaan myös merien hallitsemisen.