Laivat olivat melkoisesti kehittyneet sen jälkeen, kun ensimäiset suuret löytöretket tapahtuivat. Niiden koko oli kasvamistaan kaivanut, purjehduskyky parantunut ja varsinkin asestus kehittynyt. Hyvin monta eri laivamallia oli käytännössä, joukossa vielä Välimeren kauppavaltain soudettavia kalereitakin, vaikkeivät ne ulkomeren suurilla aalloilla tahtoneet menestyä. Filip II:n armadassa sanotaan olleen 132 laivaa, joiden kantavuus oli yhteensä 59,000 tonnia. Suurin laiva oli 1300 tonnin vetoinen, mutta kolmisenkymmentä oli 100 tonnia pienempää. Kolmannes tai ehkä puolet oli kuormalaivoja. Armadassa oli 21,600 miestä sotaväkeä ja yli 8,000 merimiestä. Englannilla ei tätä vastaan ollut kuin 37 varsinaista sotalaivaa, mutta kauppalaivoja oli kerätty paljon suurempi luku, niin että englantilaisella ylipäälliköllä kaiken kaikkiaan oli 197 alusta, suurin osa kuitenkin hyvin pieniä. Englannin laivastossa oli 16,000 tai 17,000 miestä, suurin osa merimiehiä. Espanjalaisilla oli enemmän tykkejä, mutta heidän ampumataitonsa oli huonompi.
Kuningas Filip II:n yritystä vainosi alun pitäen huono onni. Pienemmät alukset eivät ensinkään päässeet Kanaaliin saakka. Jo Kanaalin suulla olivat Englantilaiset vastassa. He eivät antautuneet läheltä taistelemaan, vaan tekivät muuta vahinkoa minkä saattoivat, sillä vaikka heidän laivansa olivat pienemmät, niin olivat ne sen sijaan liikkuvammat. Suuret espanjalaiset sotalaivat olivat kömpelöitä, etenkin kun niissä oli liian vähän merimiehiä.
Herttua Medina Sidonia, joka armadaa johti, laski ensiksi Calaisin satamaan, päästäkseen yhteyteen Parman herttuan kanssa, joka johti Filipin sotavoimia Belgiassa. Englantilaiset tekivät 28 p. heinäk. yöllä polttolaivahyökkäyksen Calaisin satamaan. Armadassa syntyi suuri hämminki, toiset pakenivat merelle joutamatta edes ankkuriaan nostaa, toiset kuitenkin lähtivät paremmassa järjestyksessä. Calaisin ulkopuolella odotti Englannin laivasto, ja syntyi tuima tappelu. Englantilaiset eivät tosin voineet anastaa espanjalaisia laivoja, mutta he hävittivät useita ja heidän purjehduskykynsä ja ampumatarkkuutensa oli niin paljon etevämpi, että Medina Sidonia oli voimaton. Hänen suuret laivansa olivat niin avuttomia, että ainoastaan tuulen kääntyminen pelasti ne ajautumasta Flanderin rannikolle. Espanjalainen ylipäällikkö ei älynnyt muuta keinoa kuin palata Espanjaan, mutta hän ei edes enää uskaltanut yrittää Kanaalin kautta, vaan purjehti Skotlannin ja Irlannin ympäri. Englannin laivasto ajoi takaa pakenevaa armadaa aina Forth vuonon edustalle saakka. Medina Sidonia jatkoi matkaa pohjoista kohti, kunnes hänen luotsinsa sanoivat, että oli aika kääntyä. Siihen saakka Espanjalaiset olivat menettäneet verraten vähän laivoja ja väkeä. Jos säät olisivat olleet tavalliset, niin armada luultavasti olisi päässyt palaamaan verraten pienin tappioin. Mutta kesä 1588 oli kuulumattoman myrskyinen. Vaurioita kärsineet heikontuneet espanjalaiset laivat eivät kyenneet taistelemaan Atlantilta tulevia myrskyjä vastaan. Ainakin yhdeksäntoista kärsi haaksirikon Skotlannin ja Irlannin rannoilla; Irlantiin pelastuneet haaksirikkoiset armotta surmattiin. Monta laivaa katosi merellä tietymättömiin. Ainakin puolet, ehkä enemmänkin voittamattoman armadan laivoista tuhoutui, ja ne, jotka pelastuivat, olivat menettäneet keripukin ja nälän kautta suuren osan väestään.
Tällä tapauksella oli valtavan suuri merkitys. Paitsi vaikutuksiaan Europan politikaan se yhdellä iskulla hävitti Espanjan ja Portugalin suprematian merellä. Se katkaisi kaikki siteet, jotka olivat estäneet pohjoisia merivaltoja lähettämästä laivastoitaan molempiin Intioihin ja maailman kaikille merille. Iberian niemimaan molemmat vallat olisivat edelleenkin tahtoneet tämän estää, mutta ne eivät voineet. Filipin mahtavan armadan tuhosta alkoi Englannin ja Hollannin ja vähemmässä määrässä Ranskankin mahti merellä.
Seuraavana vuonna armadan perikadon jälkeen Drake jo piiritti Coruñaa ja pakotti Espanjan maassa espanjalaisen armeijan peräytymään. Tosin hänen yleisen kansankapinan vuoksi täytyi jälleen peräytyä, mutta niin suuri oli hänen herättämänsä pelko, että Espanjan suojeluspyhimyksen Pyhän Jagon ruumis Santiagon katedralista siirreltiin joksikin aikaa pois turvallisempaan paikkaan. Kaikilla merillä anastettiin laivoja ja aarteita. Kun Filip II uhkasi lähettää uuden armadan, niin Cadiz ryöstettiin, sen satamassa olevat laivat hävitettiin, sotatavarat poltettiin. V. 1595 tehtiin retki Länsi-Intiaan; Drake ja Hawkins tosin saivat surmansa, mutta olivat sitä ennen ennättänet tehdä suunnatonta vahinkoa Espanjan alusmaille.
Pohjois-Amerikassa oli tie siirtokuntien perustamiseen selvä, Afrikassa länsivaltain kauppa kasvamistaan kasvoi ja Ttä-Intian reitti oli vapaa. Meren koirat ja merikuninkaat olivat tehneet tehtävänsä. Espanjalaiset olivat heitä halveksineet alussa, sitten oppineet pelkäämään ja vihaamaan ja lopulta kunnioittamaankin, kuten Richard Grenvilleä, joka sai surmansa Azorien edustalla tuimassa meritappelussa. Hän on ehkä tämän purjehtija- ja sankaripolven kuvaavimpia edustajia. Eräs englantilainen laivasto väijyi kesällä 1591 Azorien luona Espanjan aarrelaivastoa, jonka piti palata Länsi-Inliasta. Mutta samaan aikaan, kun aarrelaivasto saapui, tulikin Azoreille kotimaasta suuri espanjalainen sotalaivaosasto, joka oli niin ylivoimainen, ettei englantilainen amiraali, jonka väki oli sairaana ja laivat ränstyneet pitkästä merellä olosta, uskaltanut ryhtyä taisteluun. Sir Richard Grenville, jolla oli Draken entinen laiva »Revenge», kuitenkin jyrkästi kieltäytyi kääntymästä pois vihollisesta, vaan sanoi mieluummin kuolevansa kuin häpäisevänsä itsensä, maansa ja kuningattaren laivan; hän lupasi kulkea vihollisen laivaston keskitse, seurasivatpa toiset taikka ei. Taistelu alkoi kello kolmen aikaan iltapäivällä, ja »se raivosi julmasti kaiken iltaa», sanoo siitä Raleigh kertomuksessaan. Espanjalaiset koettivat kerran toisensa jälkeen saada haltuunsa Grenvillen laivan, mutta joka kerta heidät lyötiin takaisin, milloin laivoihinsa, milloin mereen. Kaiken yötä kesti taistelua, ja »kun päivä kasvoi, niin miehemme vähenivät». »Revenge» oli epätoivoisessa tilassa. »Kaikki ruuti viimeiseen tynnöriin oli kulutettu, kaikki aseet katkottu, neljäkymmentä parasta miestä kaatunut ja eloon jääneistä suurin osa haavottunut, mastot kaikki mereen murrettu ja köysiköt, purjeet repaleina.» Mutta Grenville oli vielä pystyssä. Vaikka päähän haavotettuna hän kieltäytyi antautumasta, käski kirvesmiestä puhkaisemaan ja upottamaan laivan, sillä he »uskoivat itsensä Jumalalle, eikä kenenkään muun armoille; mutta koska he olivat taistelleet niinkuin urhoollisten ja jäykkäin miesten tulee, niin ei heidän nyt pitänyt vähentää kansansa kunniaa pitentämällä omaa elämäänsä muutaman tunnin, ehkä muutaman päivän». Miehet kuitenkin olivat toista mieltä, koska Espanjalaiset tarjosivat hyviä ehtoja. Grenvilleä ei enää toteltu, hänet vietiin espanjalaiseen amiraalilaivaan, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella. Mutta kolmantena päivänä hän kuoli ja hänen viimeiset sanansa olivat: Tässä minä kuolen, Richard Grenville, iloisella ja rauhallisella mielellä, koska minä olen elämäni päättänyt niinkuin kunnon sotilaan tulee, joka on taistellut maansa, kuningattarensa, uskontonsa ja kunniansa puolesta; josta minun sieluni riemuisimmin eroaa pois tästä ruumiista ja on aina jättävä jälkeensä urhoollisen ja oikean sotilaan ijäti pysyvän maineen, sotilaan, joka on täyttänyt velvollisuutensa niinkuin tulee.»
Semmoinen henki asui »merikuninkaissa», mutta se oli samalla se henki, joka Elisabethin aikana asui koko Englannin kansassa, joka sytyttävänä ja selvänä puhuu sen etevimpäin runoilijainkin teoksista. Shakespearen »Henrik V» oli Elisabethin aikakauden hengenlapsi.
Varhaisemmat siirtokuntayritykset Pohjois-Amerikassa.
Espanjalaiset olisivat nopeaan anastaneet Pohjois-Amerikankin rannat, jos sieltä olisi tavattu hitunenkaan kultaa tai hopeaa. Mutta vain kuparia sieltä löydettiin. Mitä syytä heillä oli perustaa maanviljelys-siirtokuntia, niin kauan kun oli kulta- ja hopeamaita vielä anastamatta? Heidän yritteliäisyytensä kääntyi siis etelää kohti. Jalojen metallien luultu puute ensi sijassa vaikutti, ettei Pohjois-Amerikasta tullut romanilainen maa.
Toisilla tarkotuksilla saapuivat Pohjois-Amerikan ensimäiset uutisasukkaat. He pakenivat uskonvainoja, jotka siihen aikaan riehuivat Europassa. Ranskan hugenotit olivat alkaneet joukottain muuttaa protestantisiin naapurimaihin, kun kruunu oli heidät julistanut henkipatoiksi ja paavin käskystä päättänyt sukupuuttoon hävittää. Amiraali Coligny. joka käsitti maan siten menettävän parhaat voimansa, päätti perustaa Uuteen maailmaan ranskalaisia siirtokuntia, jottei hugenottien vapaudenhalu maata vahingoittaisi, vaan päin vastoin edistäisi sen laajentumista ja vahvistumista. Portugalilta lupaa kysymättä Coligny v. 1555 valtasi Rio de Janeiron ihanan lahden, jossa ei silloin vielä ollut portugalilaista asutusta, ja hugenotit perustivat sinne siirtokunnan, joka ehkä olisi kautta aikain pysynyt ranskalaisena, elleivät jatkuvat uskonvainot olisi siltä riistäneet kotimaan apua.