Floridan hugenotti-siirtokunta.
Toinen yritys tapahtui Floridassa, joka siihen aikaan ulottui nykyistä paljon kauemmaksi pohjoiseen. Edista joki, jonka suuhun siirtokunta ensiksi perustettiin, on nykyisessä Etelä-Carolinassa, lähellä Charlestonia. Sinne saapui v. 1562 Jean Ribaut, urhea dieppeläinen purjehtija, ja oikopäätä ruvettiin raivaamaan peltoja ja rakentamaan huoneita. Paikan luonnonihanuus täytti ihastuksella kaikki. Parin vuoden kuluttua siirtokunta kuitenkin muutettiin vähän etelämmäksi Port Royal salmeen, jossa oli oivallinen satama. Sen suojaksi rakennettiin linna, joka Ranskan kuninkaasta sai niineksi »Arx Carolina», Kaarlen linna. Tämäkin hyvin suunniteltu yritys kuitenkin kärsi surkean haaksirikon Ranskassa raivoavien uskonsotien ja Espanjalaisten kateuden vuoksi. Siirtolaisten omassa keskuudessakin syntyi kapinoita, ja kun ystävällisiä alkuasukkaita oli ruvettu kovin huonosti kohtelemaan, niin saatiin niistä vihamiehiä. Seurasi nälänhätä ja kaikenlainen kurjuus. Siirtokuntaa jo uhkasi täydellinen perikato, kun englantilainen orjakauppias John Hawkins sen pelasti poiketessaan laivoineen satamaan. Vihdoin toi Jean Ribaut kotimaasta apua, ja onni alkoi jälleen hymyillä.
Mutta juuri samaan aikaan ilmestyi paikalle Pedro Menendez melkoisen espanjalaisen sotavoiman kanssa. Hän ilmotti saaneensa Espanjan kuninkaalta toimeksi surmata jokaisen hugenotin, ja sen hän tekikin. Carolinan linnan puolustajat vangittiin ja heidät telotettiin, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina», kuten Menendezin sanat kuuluivat. Jean Ribautin laivasto kärsi rannikolla myrskyssä haaksirikon, mutta Ribaut parinsadan miehen keralla pelastui. Nälänhädän pakottamana tämä joukko antautui Menendezille, joka lupasi säästää hengen ja kohdella heitä hyvin; mutta saatuaan kaikki sidotuksi hän antoikin teurastaa koko joukon viimeiseen mieheen, »ei ranskalaisina, vaan lutherilaisina». Menendez perusti sitten seutuun S. Augustine nimisen siirtokunnan ja rakensi useita linnoja. 1567 hän palasi Espanjaan siirtokunnan asioissa.
Uutinen Carolinan linnan hävityksestä ja Ribautin ja hänen aluksensa kamalasta teurastuksesta otettiin Ranskan hovissa vastaan kylmäkiskoisesti, olivathan uhrit hugenotteja; mutta Ribautin ystävä Dominique de Gourges, niin katolilainen kuin olikin, päätti kostaa. Hän hankki laivat ja parisataa aseellista miestä ja mitään virkkamatta matkan määrästä purjehti Atlantin poikki. Vasta kun oltiin Floridan rannalla hän ilmotti miehilleen retkensä tarkotuksen. Saturiba nimisen intianipäällikön avulla hän keväällä 1568 anasti San Mateon linnan ja hirtti sen puolustajat samalle paikalle, jossa Carolinan linnan puolustajat oli teurastettu. Hirsipuihin hän kiinnitti laudan ja kirjotti siihen: »Minä en näin tee espanjalaisille, vaan pettureille, rosvoille ja murhamiehille.» Liian heikkona käydäkseen Augustinen kimppuun Gourges sitten palasi Ranskaan. Floridan espanjalaiset siirtokunnat pysyivät hengissä, vaikka saivatkin aikain kuluessa kovia kokea. V. 1586 Francis Drake melkein kokonaan hävitti S. Augustinen, ja monta kertaa se myöhemminkin sai olla sodan jaloissa.
Englannissa ei uskonnollinen suvaitsemattomuus vielä pakottanut kansalaisia isänmaastaan muuttamaan, vaikka Pohjois-Amerikka myöhemmin juuri samasta syystä sai parhaat englantilaiset siirtolaisensa. Englannissa kyti John Cabotin tuuma pohjoisemman purjehdusväylän löytämisestä Kiinaan, ja tätä tarkottaville yrityksille Englannin hallitus aluksi antoi virallisen kannatuksensa. Kaupasta suurkaanin valtakunnan ja Cipangun kanssa odotettiin paljon enemmän hyötyä kuin tuntemattomien erämaiden asuttamisesta. Omituisten sattumain kautta kuitenkin seuraava yritys löytää luoteisväylä sai aivan toisen luonteen.
Martin Frobisher.
Martin Frobisher oli nuoresta pitäen purjehtinut merillä ja tullut siihen päätökseen, että »Luoteisväylän löytäminen oli ainoa, mitä maailmassa enää oli tekemättä». Hän tahtoi pelastaa tämän kunnian itselleen ja sai pitkien ponnistuksien jälkeen hankituksi kaksi pientä alusta, joiden kantavuus oli viisikolmatta tonnia, sekä kolmanneksi vain kymmenen tonnin vetoisen purjeveneen. Niillä hän kesäkuussa 1576 lähti napameren reunoilta etsimään meritietä Kiinaan ja Intiaan. Hän ei luullut aivan umpimähkään purjehtivansa, hän luuli hyvänkin aarteen omistavansa, sillä hänellä oli niistä seuduista kartta, venezialaisten Zeno veljesten matkain mukaan laadittu. Nykyisin tiedetään, että Zenojen matkakertomus on alusta loppuun väärennys ja heidän karttansa etupäässä laadittu Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartan mukaan, mutta Frobisher luotti tähän oppaaseensa, jossa Pohjois-Amerikan seuduille vain oli merkitty muutamia suuria saaria.
Pienin aluksista myrskyssä upposi menomatkalla, toinen suuremmista aaltojen korkeutta peläten kääntyi omin luvin takaisin, yhdellä Frobisher jatkoi matkaansa. Mutta hän pääsi »Gabrielillaan» Labradorin rannalle ja tapasi siellä ihmisiä, »jotka olivat tataarien näköisiä, heillä kun oli pitkät mustat hiukset, leveät kasvot ja litteä nenä, iho keltaisen ruskea ja hylkeennahka-vaatteet; ja samanlaisia olivat naiset, mutta heillä oli poskissa ja silmien ympärillä sinisiä juovia.»
Rohkeasti Frobisher sitten purjehti pienellä aluksellaan pohjoista kohti, kunnes jäät estivät kulkemasta kauemmaksi siihen suuntaan. Hän löysi maan, nykyisen Baffinmaan, ja lahden, nykyisen Frobisherlahden, ja tätä lahtea hän luuli etsityksi salmeksi, kun ei voinut sen päähän purjehtia. Kun laivan vähästä väestä viisi miestä katosi, ehkä eskimoitten surmaamina, niin täytyi lähteä paluumatkalle. Frobisher ryösti mukaansa muutamia eskimolta näytteeksi ihmislaadusta ja otti rannalta mukaan kiviä maan anastuksen merkiksi. Nämä kivet, jotka olivat tavallista kummempia, saivat suuria aikaan.
Lontoossa levisi Frobisherin palattua äkkiä huhu, että hänen tuomansa kivennäinen oli kultamalmia. Tietymätöntä on, kuinka huhu oikein syntyi, oliko Frobisher itse sen liikkeelle laskenut: sitä joka tapauksessa heti uskottiin. Englannissa synty: samanlainen kultakuume kuin Amerikan löydön jälkeen Espanjassa. Frobisher ei ainakaan koettanut kumota näitä toiveita, vaan päinvastoin vakuutti nähneensä siellä paljon hämähäkkejäkin, jotka monen mielestä ovat sen merkkejä, että lähellä on suuria kultavarastoja. Joku hänen miehistään tosin lausui, että kivet kyllä saattoivat olla kullan näköisiä, »mutta näyttöähän hiekkakin kirkkaassa vedessä samalta — eikä kuitenkaan kaikki ole kultaa joka kiiltää»; mutta siihen viisauteen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota.