Hovi ja Lontoon kauppamaailma ryhtyivät kilvan varustuksiin; Frobishorilla oli tuota pikaa koossa kokonainen laivasto. Merimiehiä ja seikkailijoita pyrki mukaan paljon enemmän kuin voitiin ottaa. Perustettiin suuri »Kathayn komppania» ja Frobisher nimitettiin kaikkien löytämiensä maiden ja vesien yliamiraaliksi. Toukokuun lopulla 1577 hän lähti matkaan ja saapui heinäkuun puolivälissä Frobisherlahteen. Hän ei nytkään ennättänyt purjehtia sen päähän saakka, vaan jäi siihen luuloon, että se oli salmi; häntä oli käsketty tällä matkalla etupäässä laivaamaan luultua kultamalmia. Joka mies, joka kynnelle kykeni, sitä kantoi, ja elokuun lopulla lähdettiin täysin kuormin paluumatkalle. Kuukauden kuluttua oltiin kotona ja kuningatar Elisabeth, joka oli yritykseen antanut sekä valtion laivan että melkoisen rahamäärän, otti Frobisherin vastaan mitä suosiollisimmin ja kiitti häntä. Kuningatar antoi löydetylle maalle nimeksi »Meta incognita» (tuntematon matkan määrä), joka sillä yhä vielä on kartoilla.
200 tonnia kalliota ei ollut kädenkäänteessä murrettu ja tutkittu. Ei sen vuoksi jouduttu odottamaan, paljonko kultaa kivi sisälsi; toiset saattoivat löytää »tuntemattoman matkanmäärän», Englantilaisten tuli ennättää se pysyvästi anastamaan. Kotia tuodun kivennäisen valtava määrä näyttää kaikkien mielestä olleen paras tae siitä, että malmi todella oli kultamalmia. Ryhdyttiin kiiruimman kautta varustamaan uutta retkikuntaa, joka oli kaikkia edellisiä suurempi.
Toukokuun lopulla 1578 Frobisher lähti Thamesin suistamosta uudelle retkelle viidellätoista laivalla. Hänen piti nyt perustaa »Meta incognitaan» siirtokunta. Kuningatar Frobisherin jäähyväisaudiensilla käydessä heitti kalliit kultavitjat hänen kaulaansa. Grönlannin etelärannalla Frobisher poikkesi maihin, mutta ei sitten päässytkään lahteensa, vaan ajautui »aivan väärään» lahteen, Hudsonin salmeen, josta oli palattava takaisin. Yritettiin perustaa siirtokunta Meta incognitaan, mutta siitä ei tullut mitään, joukko oli liian levotonta väkeä ja maa liian kolkko. Mutta luuloteltua kultamalmia otettiin jälleen niin suuret määrät, »että sen olisi pitänyt riittää maailman kaikille kullanahnehtijoille». Ja lokakuussa palasivat kaikki takaisin Englantiin, yhtä haaksirikkoutunutta laivaa lukuun ottamatta.
Ei kukaan sen ajan kirjailija mainitse, miten sitten kävi kultamalmin. Asiakirjat siitä kokonaan vaikenevat. Epäilemättä juttu soveliain keinoin tukahdutettiin, sillä se kävi Englannin kansan kunnialle. Mutta sen koommin ei enää lähetetty Meta incognitaan laivoja ja Frobisherin napamerimatkat jäivät siihen. Kunnon merimiestä ei siltä hylätty, vaikka hän olikin erehtynyt, sillä maa tarvitsi poikiaan. Hän palveli sitä sekä taistelussa Filip II:sen »voittamatonta armadaa» vastaan, että monessa muussakin yrityksessä ja sai kuolettavan haavan meritappelussa Ranskan rannikolla.
Humphrey Gilbert.
Samaan aikaan kun Frobisher etsi kultaa ja uusia väyliä hyisestä pohjolasta, Humphrey Gilbert, urhea soturi, ryhtyi suureen puuhaan Newfoundlandin asuttamiseksi, vallitakseen sen ulkopuoliset erinomaiset kalastukset. Hän sai v. 1578 Englannin kuningattarelta laajat oikeudet ja ryhtyi tarmolla puuhaan, mutta ensimäinen yritys, joka tapahtui v. 1579, päättyi niin huonosti, että laivat palasivat kotia, ennenkuin olivat perillekään päässeet. Yksi laiva matkalla menetettiin. Vasta v. 1583 Gilbert oli valmis uudelleen yrittämään, mukana oli m.m. Paramenius niminen unkarilainen oppinut. Mutta kahta huonompi onni oli toisella retkellä. Tuskin oli Englannin ranta kadonnut näkyvistä, niin suurin laiva palasi takaisin, sillä kun muka oli huomattu tarttuvaa tautia. Gilbert siitä huolimatta jatkoi matkaa Newfoundlandiin, purjehti 31 p. elokuuta St. Johnsin satamaan ja ilmotti kalastajille tulleensa ottamaan maan Englannin kuningattaren omaisuudeksi. Hän kutsui ulkomaalaistenkin laivain väkeä, espanjalaisten, ranskalaisten ja portugalilaisten, menossa läsnä olemaan, kohotti Englannin lipun ja pystytti rannalle puupatsaan, johon kiinnitettiin Englannin vaakuna. Maananastusta ei miltään puolelta vastustettu.
Kun tämä oli tapahtunut, niin olisi pitänyt ruveta rakentamaan. mutta kullan etsiminen viehätti uutisasukkaita enemmän. Retkikunnan kivennäistuntija vakuutti, että vuoret olivat täynnään hopeamalmia. Häntä käskettiin pitämään salassa tietonsa ja otaksuttua malmia vietiin laivoihin kenenkään näkemättä, etteivät kalastajat saisi asiasta vihiä. Siirtokunnan rakentaminen ei ottanut ensinkään menestyäkseen, sillä Gilbertin miehistö oli tottunut elämään paljon mukavammin espanjalaisia kaljunia ryöstämällä. Kaikki kävi nurinkurisesti, järjestystä oli kovin vaikea ylläpitää. Yksi laivoista täytyi kelvottomana hylätä ja muilla kolmella Gilbert sitten päätti lähteä mannermaata tutkimaan. Mainen rannalla suurin laiva huolimattomuuden kautta meni karille ja upposi miehineen päivineen. Siinä sai surmansa satakunta henkeä, muitten mukana Parmenius ja kivennäistuntija kaikkine malminäytteineen. Näytteet eivät varmaankaan olleet minkään arvoisia, koska hopeata ei ole sen koommin Newfoundlandista löydetty.
Humphrey Gilbertin täytyi lähteä kotia. Hän oli itse kaiken aikaa purjehtinut pienellä, vain kymmenen tonnin »Oravalla, koska sillä oli niin mukava lähestyä rantoja. Ja sillä hän lähti Atlantinkin poikki, vaikka kaikki pyysivät häntä menemään suurempaan »Hirveen», joka ei sekään ollut kuin puolensadan tonnin alus. Suuret myrskyt ahdistivat molempia aluksia Azorien seuduilla. Ennen viimeistä yötään Gilbert illalla istui purtensa peräpuolella, kirja kädessä, ja »Hirven» tultua äänenkannon päähän rohkaisevasti huusi: »Me olemme merellä yhtä lähellä taivasta kuin maallakin.» »Hirvestä» pitkin yötä pidettiin silmällä aallokossa kamppailevan »Oravan» tulia, mutta puolenyön aikaan ne äkkiä katosivat, eikä alusta eikä sen purjehtijoita sen koommin nähty elävien joukossa. »Hirvi» selviytyi myrskystä ja toi Englantiin tiedon Gilbertin surullisesta lopusta.
Tämä oli Englantilaisten ensimäinen varsinainen yritys perustaa siirtokuntaa Pohjois-Amerikan rannoille.
Walter Raleigh.