Perusteellisemmat olivat ne asutusyritykset, jotka teki Gilbertin velipuoli Walter Raleigh, kuningatar Elisabethin kuulu suosikki. Raleigh alkoi uransa vapaaehtoisena taistelijana Ranskan hugenottien riveissä, purjehti sitten Gilbertin kanssa merirosvousretkillä. taisteli Irlannissa ja lähti vihdoin hoviin onneaan etsimään. Hänestä tulikin kuningatar Elisabethin suosikki, ja vaikutusvaltaansa hän käytti suuria tuloja hankkiakseen. Hän sai eräitä erittäin tuottavia kauppamonopoleja, ja niistä kertyvät varat hän käytti suurenmoisiin siirtomaanyrityksiin.
Walter Raleigh sai v. 1584 kuningattarelta melkein rajattomat oikeudet siirtokunnan perustamiseen minne tahtoi. Hän ei lähtenyt hyiseen pohjolaan, jossa Frobisher ja Gilbert olivat yrittäneet, vaan valitsi Pohjois-Amerikan viljavan itärannikon leudoimmat seudut. Kun Raleigh yritykseen ryhtyi, niin oli helppo saada osanottajia. Ensin hän lähetti kaksi laivaa tiedustelulle kokeneiden kapteenien johdolla. Lähestyessään Carolinan rannikkoa nämä arvasivat maan ei olevan kaukana, sillä merellä oli ilma niin täynnään sulotuoksuja, »ikäänkuin olisi oltu keskellä jotain puistoa, jossa oli runsaasti kaikenlaisia hyvänhajuisia kukkasia». He menivät maihin niille saarille, jotka Pohjois-Carolinan rannikolla kapeana riuttana erottavat ulkomerestä laajat rantasulkiot. He ihailivat puitten pituutta, viiniköynnösten rehevyyttä, lintujen moninaisuutta ja outoja pelottomia eläimiä. Yhtä leppoisaa kuin oli luonto, yhtä ystävällistä näytti olevan punainen kansa. He löysivät aukon ja purjehtivat saaririutan sisäpuolelle Roanoke saarelle, jossa intianipäällikkö otti heidät niin herttaisesti vastaan, että he mielestään olivat tulleet kulta-aikaa elävien ihmisten pariin. Molemmat kapteenit palasivat sitten Englantiin ja antoivat niin ylistelevän kuvauksen näkemänsä maan kauneudesta, että kuningatar ihastuneena nimitti sen »Virginiaksi», muistoksi omasta neitseellisestä kuninkuudestaan. Raleigh aateloitiin siitä, että hän oli niin onnistuneen retken alotteen ottanut.
V. 1585 lähetettiin matkaan toinen retkikunta, johon kuului seitsemän laivaa ja 180 siirtolaista. Raleigh itse jäi kotimaahan; hän uskoi johdon ystävälleen Richard Grenvillelle —- merisankarille, jonka kuoleman edellä kerroimme, — ja Ralph Lane, etevä soturi, lähti mukaan perustettavan siirtokunnan maaherraksi. Laivat saapuivat 26 p. kesäkuuta Pamplico salmeen ja sen pohjoispäässä olevaan Roanoke saareen, josta Grenville ja Lane tekivät pitkin rannikkoa kahdeksan päivää kestävän tiedusteluretken. Kaikkialla maanasukkaat olivat vieraanvaraisia. Mutta eräässä kylässä retkeläisiltä varastettiin hopeamalja, ja kun sitä ei heti saatu takaisin, niin tuittupäinen Grenville antoi polttaa kylän ja hävittää laihot. Semmoinen teko oli huono enne nuorelle siirtokunnalle. Grenville itse lähti tämän tehtyään pois. Maata hän kotia tullessaan jälleen kiitti, että se oli »parasta maaperää, mitä on taivaan alla, miellyttävintä seutua maan päällä. Ilmasto on niin terveellistä, ettei meillä ole ollut ainoatakaan sairasta, sen jälkeen kun maahan tulimme. Jos vain Virginiassa olisi hevosia ja karjaa, ja jos siellä asuisi Englantilaisia, niin ei koko kristikunnassa olisi siihen verrattavaa valtakuntaa.» Mariot, joka kirjotti kertomuksen retkikunnan vaiheista, tutki tarkemmin maata, sen tuotteita, kansaa ja ihaili maissisatojen runsautta. Perunat hänen mielestään olivat erinomaisen terveellistä ravintoa, tupakkaa hän piti rohtona ja oppi polttamaan maanasukkaitten tavalla. Hänen teoksessaan on laajoja kuvauksia kansasta, sen puvusta, elämänlaadusta ja tavoista, heidän julmuudestaan sodassa ja viekkaudestaan rauhan aikana, heidän hallintojärjestelmästään ja uskonnollisista käsitteistään.
Mutta maanasukkaat eivät suinkaan olleet hyvillään, kun laivat lähtivät ja niin monta jäi. Grenvillen häijy teko oli herättänyt epäluottamusta ja pelkoa, valkoisten ampuma-aseet heitä pelottivat ja he varsin hyvin käsittivät, että englantilaisia tulisi enemmänkin, ja että heiltä lopulta otettaisiin koti ja kontu. Seudun intianit sen vuoksi rupesivat joka tavalla tekemään uudisasukkaille kiusaa. Kun huomattiin valkoisten kaikkialla ahnaasti etsivän kultaa, niin muuan intiani, oikea mestarivalehtelija, koetti houkutella heidät hyvin kauaksi tätä keltaista metallia etsimään. Hän sanoi Roanoke joen alkavan kaukaa maan sisästä suuresta kalliosta ja tämän kallion takana olevan mahtavan meren, joka oli niin lähellä joen lähdettä, että suolavettä suurilla tuulilla lensi kallion yli ja sekaantui lähteen suolattomaan veteen. Siellä asui kansa, jolla oli paljon kultaa ja joka osasi sitä mainiosti takoa, ja siellä oli niin paljon helmiä, että kaupunkien rannat niistä kimaltelivat. Mahdollista on, ettei intiani tahallaan valehdellut, vaan että se oli intianien kesken yleinen taru, ehkä Mexicon ja Yucatanin olojen hämärää kaikua. Lane uskoi näitä juttuja ja nousi veneillä Roanoken nopeata virtausta, kunnes kaikki eväät loppuivat, niin että täytyi tappaa koiratkin. Hän palasi siksi pian takaisin, etteivät intianit ennättäneet käydä siirtokunnan kimppuun. Intianit sitten aikoivat jättää peltonsa kylvämättä, näännyttääkseen siirtokunnan nälkään: mutta tuuma oli sikseen jätettävä, sillä se olisi tuonut nälänhädän heille itselleenkin. Lane epäili heidän naapuriensa kanssa kutovan juonia, joiden tarkotus oli valkoisten hävittäminen, ja päätti varovaisuuden vuoksi ennättää ennen. Hän pyysi päästä Vinginan, heidän etevimmän päällikkönsä puheille. Tämä suostui ja Lane saapui aseellisen joukon keralla hänen matalaan majaansa. Ilman vähintäkään vihamielisyyden merkkiä Lane miehineen hyökkäsi Vinginan ja hänen etevimpäin sotilaittensa kimppuun, surmaten kaikki. Tämä katala teurastus tapahtui kesäk. 1 p. 1586. Se ei ollut omiaan parantamaan Lanen ja hänen siirtokuntansa turvallisuutta, ja uudisasukkaiden mieli alkoi yhä enemmän lannistua, varsinkin kun Englannista ei tullut hartaasti toivottua apua. Mutta muutamana päivänä oli koko meri valkoisenaan purjeita. Francis Drake, joka oli ollut kolmellakolmatta laivalla Länsi-Intiassa kaappaamassa, päätti kotomatkalla poiketa katsomaan ystävänsä Raleighin siirtokuntaa. Hän antoi siirtokunnalle laivan ja muutamia veneitä; mutta kun myrsky ne rikkoi ja siirtokunnassa mielet olivat kovin masennuksissa, niin Drake lopulta otti koko joukon laivoihinsa ja vei sen kotimaahan.
Tuskin he olivat lähteneet, kun saapui laiva, joka toi yllin kyllin niitä tarpeita, joita heiltä puuttui: mutta kun siirtokunta oli autiona, niin laiva palasi kotia. Kaksi viikkoa myöhemmin Grenville saapui kolmella laivalla, jotka toivat runsaasti ruokavaroja. Suotta hän etsi siirtolaisia; purettuaan Roanoke saarelle tavaransa hän jätti niiden vartijoiksi viisitoista miestä, kunnes uudet siirtolaiset saapuisivat. ja lähti sitten pois. Raleigh ei vastoinkäymisistä lannistunut; tähän saakka hän oli lähettänyt vain miehiä siirtolaisiksi, nyt hän päätti lähettää kokonaisia perheitä, joiden piti perustaa Virginiaan Raleigh niminen kaupunki. John Whiten hän nimitti sen kuvernöriksi, laati siirtokunnalle asetukset ja varusti uuden laivaston viemään siirtolaisia ja tarpeita.
Tämä retkikunta saapui Roanoke saarelle huhtikuussa 1587; linna oli raunioina eikä siihen jätetyistä 15 miehestä ollut muuta jäljellä kuin luut. Se oli ilmeisestikin kostotyö, uudelle siirtokunnalle huono enne. Siirtolaiset kuitenkin menivät maihin ja perustivat Raleighin kaupungin. Mutta sitä vainosi alun pitäen huono onni. Yksi intianiheimo oli katkerasti vihamielinen. Muuan englantilainen joukko yöllä intianileirin yllättäessään luuli sen kuuluvan tähän heimoon ja teki äkkihyökkäyksen, mutta surmasikin intianeja, jotka kuuluivat ystävälliseen heimoon. White palasi kotimaahan viimeisellä laivalla uusia varastolta hakemaan; ennen hänen lähtöään syntyi tytär hänen tyttärelleen Elanor Darelle, joka oli erään siirtolaisen kanssa naimisissa. Tämä oli ensimäinen Yhdysvalloissa syntynyt englantilainen lapsi; tyttö sai nimekseen Virginia Dare. Siirtokuntaan jäi 89 miestä ja 17 vaimoa, mutta ei ainoatakaan näistä sen koommin nähty. Kuvernööri Whiten saapuessa Englantiin siellä kuumekiihkolla valmistettiin sotaa ja valtio tarvitsi kaikki sekä miehet että laivat torjumaan »voittamatonta armadaa». Raleigh tosin sai hankituksi kaksi laivaa, jotka hän lähetti siirtokunnalle apua viemään, mutta apuretkikunnan johtaja ei purjehtinutkaan oikopäätä Amerikkaan, vaan lähti merelle kaappaamaan. Ranskalainen sotalaiva sai hänet kiinni, kapteeni ruoskittiin ja laivat ryöstettiin tyhjiksi, jonka jälkeen hän Raleighin mielipahaksi palasi Englantiin ja siirtokunta jäi oman onnensa nojaan. Raleigh oli jo kuluttanut yritykseen 40.000 puntaa; hänen varansa alkoivat loppua ja vasta kaksi vuotta lähtönsä jälkeen kuvernöri White saattoi palata siirtokuntaan tyttärensä ja tyttärentyttärensä luo. Kun hän vihdoin saapui saarelle, niin kaupungin alku oli raunioina, eikä asukkaita näkynyt, ei kuulunut. Ei tavattu merkkiäkään ainoastakaan miehestä. naisesta eikä lapsesta. Ei ollut minkäänlaista tietoa, olivatko he elossa, vai kuolleet. Erääseen puuhun vain oli leikattu sana »Croatan». Tämä oli muuan läheinen saari, jonka väestö oli ollut Englantilaisille ystävällistä; olivatko siirtolaiset sinne menneet? Siitä ei olisi ollut vaikea saada tietoa, mutta kuvernöri White menetteli katalasti. Syyttäen myrskyisen vuodenajan läheisyyttä hän petti siirtokunnan, tyttärensä ja pienen tyttärentyttärensä ja palasi Englantiin. Ei ainoatakaan heistä sen koommin nähty. Viisi kertaa Raleigh lähetti laivoja heitä etsimään, mutta he olivat kadonneet, ikäänkuin olisi maa niellyt. Monenlaisia arveluita lausuttiin kadonneen siirtokunnan kohtalosta; toiset luulivat intianien murhanneen heidät, toiset, että he olivat itse olojen pakosta muuttuneet intianeiksi. Kauan jälkeenpäin niillä seuduin oli intianeja, joilla oli siniset silmät, vaalea iho ja tukka, ja nämä ehkä olivat heidän jälkeläisiään. Tuossa heimossa, joka asui Robson kreivikunnassa vähän kauempana maan sisässä, tavattiin englantilaisia niiniäkin ja koko heimon nimi oli »Croatan».
Siten päättyi Walter Raleighin siirtokuntapuuha. Se ei kuitenkaan ollut turha, se avasi Englantilaisten silmät, se oli erinomaisen tärkeä alote ja sai myöhemmin täysin määrin tunnustusta.
Raleigh joutui sitten kuningattaren epäsuosioon ja eli hyvin vaihtelevia kohtaloita. Rahapulaansa korjatakseen hän päätti v. 1595 lähteä löytöretkelle Etelä-Amerikkaan. Anastetuista espanjalaisista laivoista oli löydetty kirjeitä, joissa kerrottiin ennen mainitsemamme jutut El Doradosta, ja nämä kirjeet antoivat siipiä Raleighin mielikuvitukselle. Hän varusti viisi laivaa ja purjehti Guayanan rannikolle. Orinocon suulle päästyään hän nousi jokea viisisataa kilometriä, löytämättä muuta kuin asumattomia savanneja, mutta menettämättä siltä uskoaan. Kotiin tultuaan hän kirjotti matkakertomuksen, joka on Elisabethin aikuisista kaikkein vilkkain ja parhaiten kirjotettu, vaikka täynnään valeita. Siinä kerrotaan tosiasioina kaikki Dcrado-tarut. Raleigh väitti löytäneensä »laajan, rikkaan ja ihanan valtakunnan, jossa on suuri kultainen kaupunki Manoa, Espanjalaisten El Doradoksi nimittämä. Siinä maassa on monta vertaa enemmän kultaa kuin Intian ja Perun parhaissa osissa. Siinä on enemmän suuria kaupungeita kuin Perussa parhaimman kukoistuksen aikana. Se on ihanin maa, mitä silmäni ovat milloinkaan nähneet.» Hän sanoi ottaneensa sen kuningattaren ja Englannin kansan omaisuudeksi ja useimpien sikäläisten kuninkaitten jo ruvenneen kuningattaren vasalleiksi.
Raleighin juttua uskottiin. Hän lähetti v. 1596 kapteeni Laurens Keymisin uudelle retkelle samoihin seutuihin, ja vaikkei tämäkään löytänyt kultaa, niin oli hän kuitenkin nähnyt jos kuinka paljon mitä parhaita maita, jotka vain odottivat viljelijäänsä. Seuraavalla vuosikymmenellä Englannista muiden alotteesta tehtiin montakin retkeä, vaikka ne kaikki päättyivät huonosti. Ja lopun lopuksi Raleigh vielä lähti sinne itsekin. Kun nimittäin kuningatar Elisabeth kuoli ja Maria Stuartin poika James I nousi Englannin valtaistuimelle, niin Raleighia syytettiin salajuonista ja hänet ilman riittäviä syitä tuomittiin kuolemaan. vaikkei tuomiota pantu täytäntöön. Hän istui vankina Towerissa v:sta 1603 v:teen 1616, kuluttaen aikaansa alkemistisilla kokeilla ja kirjallisilla töillä. Lopulta hän pääsi vapaaksi, kun lupasi etsiä kuninkaalle Guayanasta rikkaan kultamaan Espanjan maanoikeuksia loukkaamatta. Espanjan lähettiläs varotti kuningasta ja väitti tätä mahdottomaksi, mutta James, joka oli rahan tarpeessa, vastasi siihen, että jos Raleigh teki rosvotöitä, niin pantaisiin valmis tuomio täytäntöön, hänet mestattaisiin palatessaan. Raleigh antoi lupauksia, jotka hän varmastikin tiesi mahdottomiksi, ja lähti matkaan maaliskuussa 1617. Mutta tämä yritys oli kaikkia muita onnettomampi. Retkikunta saapui viimeisenä päivänä Orinocon suulle, Raleighin sairastuttua kuumeeseen ja jäätyä Trinidadiin. Viisi pientä alusta lähti Orinocoa nousemaan luotettavan Keymisin johdolla. Tämä tapasi sisämaassa espanjalaisen siirtokunnan ja syntyi tappelu, jossa kaatui useita espanjalaisia ja Walter Raleighin poika. Monta päivää taisteltuaan ja kultakaivoksia etsittyään Keymis palasi Raleighin luo surusanomineen ja isäntänsä moitteista loukkaantuneena surmasi itsensä. Kaikenlaisten rettelöiden, epäröimisien ja kapinoimisien jälkeen retkikunta vihdoin palasi takaisin ja Raleigh Espanjan lähettilään vaatimuksesta vietiin Toweriin mestattavaksi. Niin kirjavan elämän, niin monen onnen ja vielä useamman pettymyksen jälkeen hän mestauksen edellisenä päivänä kirveen terää tunnustellessaan sanoi: »Tämä ei herätä minussa pelkoa. Se on pystyvä lääke, joka parantaa minut kaikista taudeistani.» Guayanaan ei sen koommin Englannista lähdetty ja viimeinen kultainen Dorado-unnelma oli saanut surullisen loppunsa.
Koillisväylä.