On ihmeteltävää, kuinka kauas äärimäiseen pohjolaankin merenkulkijat ulottivat retkiään jo ensimäisen vuosisadan kuluessa sen jälkeen, kun Amerikka oli löydetty ja Intiaan meritie. Heitä ei tosin sinne houkutellut tutkijainto eikä pyydystoimikaan, kuten aikoinaan pohjanmiehiä, vaan halu löytää kaukaiseen itään lyhempi väylä kuin Afrikan ja Amerikan eteläpuolitse kulkevat, jotka lisäksi olivat sodan uhalla suljetut muilta kansoilta kuin Espanjalaisilta ja Portugalilaisilta. Selvää onkin, että jos Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse olisi ollut suorat purjehdittavat väylät, niin Englannilla, Ranskalla ja Hollannilla olisi ollut mukavampi päästä Kiinaan kuin Portugalilla ja Espanjalla. Niin kauan kuin molempien mainittujen maanosien pohjoisia rajoja ei tunnettu, oli täysi syy toivoa, että halutut väylät löydettäisiin. Ja vaikka sitten selvisikin, että luoteisväylä ja koillisväylä, jos niitä oli, kulkivat hyvin pohjoisten vesien kautta, niin ei asia sittenkään näyttänyt toivottomalta, kun ei ollut minkäänlaista käsitystä napameren luonnonoloista. Tätä tietämättömyyttä kuvaa se seikka, että Hudsonin mielestä piti olla mahdollista purjehtia navan poikki Tyveneen mereen. Kovan taistelun Englannin ja Hollannin merenkulkijat taistelivat, ennenkuin Jäämeren luonnonoloista oltiin pääpiirtein selvillä ja oli osotettu, ettei Amerikan ja Aasian pohjoispuolitse kulkevilla vesiteillä voinut olla mitään käytännöllistä merkitystä maailmankaupalle.
Pohjanmiesten Jäämeren-tuntemus.
Ottar sanoi kuningas Alfredille, että hänen maassaan. Norjassa, oli paras valaansaanti, eläimet 48 kyynärää pitkiä ja pisimmät viittäkymmentä kyynärää; siitä voimme päättää, että Norjalaiset ja ehkä Lappalaisetkin jo 9:llä vuosisadalla ja arvatenkin jo paljon sitä ennenkin pyytivät suuria valaita, jota vastoin semmoinen pyynti Englannissa näyttää olleen tuntematon. Pohjanmiehet toivat sen sinne mukanaan. 11:llä vuosisadalla elänyt espanjalais-arabialainen kirjailija Omar al-Udhri kertoo Irlannin pohjanmiehistä: »He ajavat nuoria valaita, ja nämä ovat sangen suuria kaloja… Ajomiehet kokoontuvat laivoihin, heillä on iso rautakoukku (s.o. harppuna), jolla on terävät hampaat, ja koukkuun on kiinnitetty suuri luja rengas ja renkaaseen vahva köysi. Kun he saavat kiinni valaan poikasen, niin he paukuttavat käsiään ja pitävät suurta melua. Käsien paukutus huvittaa poikasta ja se tulee laivojen luo siitä iloitakseen. Sitten lähestyy yksi merimiehistä sitä ja kynsii kovasti sen otsaa, joka poikaselle on hyvin mieluista. Sitten hän asettaa koukun keskelle sen päätä, tarttuu suureen rautavasaraan ja iskee sillä kolme kertaa koukkua voimainsa takaa. Ensimäistä iskua poikanen ei huomaa, mutta toisella ja kolmannella iskulla se joutuu suureen kiihkoon ja joskus se pyrstöllään satuttaa jotakuta laivaa ja lyö sen kappaleiksi, ja se pysyy niin kauan kiivaassa liikkeessä, kunnes uupumus sen valtaa. Sitten laivaväki yhteisin voimin vetää sen rantaan. Joskus emo huomaa poikasen hädän ja seuraa sitä. Silloin heillä on varalla suuri määrä jauhettua löökkiä, jonka he sekottavat veteen. Kun se tuntee löökin hajun, niin tämä sen mielestä on inhottava, se kääntyy ympäri ja pakenee. Nyt leikataan poikasen liha kappaleiksi ja säilytetään. Ja sen liha on valkoista kuin lumi ja sen nahka mustaa kuin kirjotusmuste.»
Tämä kuvaus kaikessa naivisuudessaan osottaa. että pohjanmiehet Irlannissa valtakuntia perustaessaan jo olivat kehittäneet valaanpyynnin harppunoilla niin merkitseväksi ammatiksi, että se oli tunnettu sekä lähellä että kauempanakin. Sitä paitsi he varmaan pyytivät valaita toisillakin, alkuperäisemmillä ja siis vanhemmillakin tavoilla, ampuivat niihin jousipyssyillä suuria myrkkynuolia, jotta valaan voimat heikontuivat, jonka jälkeen se vasta iskettiin harppomalla ja keihäällä; tai ahdistettiin valas matalalle, johon se jäi pohjaan kiinni ja voitiin helposti tappaa.
Pohjanmiehet tekivät valaita, mursuja ja hylkeitä pyytääkseen laajoja matkoja Norjan ja Islannin pohjoispuolella olevalle merelle. He tutustuivat näin jo satoja vuosia ennen kuin muut Europan kansat Atlantin meren pohjoispuolella oleviin napamaihin, mutta kirjallisuus oli silloin vielä niin vähän kehittynyt ja Skandinavian ja Islannin väestön asema Europan kansaperheessä niin omituinen, että heidän merkilliset löytönsä joutuivat unhotukseen, paitsi mitä niistä vanhat saagat ovat säilyttäneet.
Lännessä he tunsivat Grönlannin ja sen takana meren aina Baffinin lahteen ja maahan saakka (vert. Maant. ja löytör. I, s. 234). Pyyntiretkillään he tutustuivat Atlantinmeren koko pohjoiseen perukkaan aina Jäämeren yhtenäisempiin jääkenttiin saakka. He nimittivät tätä perukkaa »Hafsbotniksi» ja »Trollabotniksi» ja löysivät sieltä v. 1194 maan, joka sai nimekseen »Svalbardhi», s.o. »viileä ranta». Tämä maa, jonka asemasta on säilynyt purjehdusosotuksia, lienee ollut Huippuvuorien saaristo. Itää kohti tiedämme heidän varmaan käyneen Valkoisessa meressä Vienajoen suussa, mutta luultavaa on, että heidän matkansa ulottuivat kauemmaksikin. Arvatenkin he tunsivat Novaja Semljankin, vaikkei siitä ole suoranaisia todistuksia. Liike Norjasta Bjarmien maahan oli epäilemättä todellisuudessa paljon vilkkaampi kuin saagoista näkyy, sillä saagat mainitsevat vain päälliköiden suurempia viikinkiretkiä, eivät sitä vastoin kauppa- eivätkä pyyntiretkiä. On luultavaa, että Vienan meren ranta-asukkaat. Karjalaiset ja Bjarmit, jos nämä olivat eri kansaa [Keskiajan Norjalaiset erottivat toisistaan Karjalaiset ja kaksi Bjarmi-kansaa], oppivat pohjanmiehiltä suurempien merialuksien rakentamisen, jonka jälkeen he alkoivat itse tehdä pyyntiretkiä ja opettaa Venäläisetkin purjehtimaan, kun nämä ilmestyivät Vienan meren rannoille. Näin Karjalaiset tutustuivat siihen »mereen hyyäntehen», jonka rantaa vastaan Sammon murut Kalevalan mukaan ajautuivat, jonka pohjalla Sampo Vienan Karjalassa kerrotun tarun mukaan jauhaa suolaa, jonka Sampo saman rahvaan luulon mukaan on niin »pohataksi» tehnyt, täyttänyt suolalla ja monenlaisella riistalla. Tieto tämän meren oloista kuvastuu epäilemättä Kalevalan runoista, olipa tuo tieto sitten yhtä vanha kuin runosto tai myöhemmin tullut lisäpiirre.
Erään venäläisen tiedon mukaan 16:lta vuosisadalta harjottivat Petshoran alueen Jugrit ja Karjalaiset Jäämeren rannoilla hylkeiden ja valaskalain pyyntiä, valmistaen nahkoista köysiä, laukkuja ja muita esineitä, joilla jo vanhastaan oli etelämmässä vakaantunut menekki. He pyytivät mursujakin ja möivät hampaat Venäläisille, jotka osan pitivät itse, osan lähettivät Tatariaan ja Turkkiin. Arabialaisissa lähteissä kerrotaan, että arabialaiset kauppiaat puolestaan toivat Venäjälle terässäiliä. joita myytiin Jäämeren rannan asukkaille ja joita nämä arvatenkin käyttivät pyyntiaseina (Maant. ja löytör. I, s. 274). Karjalaiset oppivat pyynnin Norjalaisilta; tätä todistaa sekin, että mursun suomalainen nimi on lainattu norjankielen rosmar-sanasta (Fr. Nansenin tutkimuksien mukaan). Mutta kuta enemmän Karjalaisten ja myöhemmin Venäläistenkin pyyntimiesten luku lisääntyi, sitä enemmän täytyi Norjalaisten heidän tieltä peräytyä. Englantilaisten ja Hollantilaisten ryhtyessä kuudennellatoista vuosisadalla Jäämeren pyyntiä harjottamaan olivat Norjalaiset, epäedullisten valtiollisien olojen masentamina, kokonaan menettäneet itäiset vedet, joilla sitä vastoin venäläisiä ja tämän nimityksen sulkeissa arvatenkin karjalaisiakin pyytäjiä tavattiin runsaasti.
Mikä vahinko, että näiden syrjäisien vesien varhaisimmat vaiheet ovat jääneet sanattoman unhotuksen saaliiksi! Kuinka paljon valaistusta sieltä voisikaan saada Pohjolan vanha historia, josta vain sadut ja runoelmat ovat säilyttäneet muutamia sankaripiirteitä! Säälittävää on ajatella, kuinka Norjalaisten uljas purjehtijakansa ulkomaisen vallan alaisena vähitellen menetti entisen toimitarmonsa merellä, jolla se ennen oli ollut yksinvaltias, sääli Karjalan kansaa, joka ei voinut kansallisuuttaan säilyttäen kasvaa pohjanmiesten perilliseksi.
Jäämeren luonto oli siis jo ammoin tunnettu Pohjoismaissa ja sen pyynneistä ja rikkauksista levinnyt tieto etelämmäksikin; mutta Pohjoismaissa tieto osaksi unohtui, eikä etelämmässä vielä moniin aikoihin oltu valmiina Jäämeren pyyntiä itsenäisesti harjottamaan. Kun siis Englannista ja Hollannista käsin ruvettiin etsimään tietä Kiinaan ja Intiaan, niin oli näissä maissa hyvin vaillinaiset käsitykset siitä, mitä luonnonesteitä oli pohjan perillä voitettavana. Mutta muutamassa vuosikymmenessä hankittiin nyt Jäämerestä ja napamaista paljon laajempi ja perusteellisempi selvitys kuin pohjanmiehillä oli pyyntimatkainsa parhaallakaan ajalla ollut.
Jo v. 1484 oli Portugalin kuningas Juhana lähettänyt laivoja etsimään Europan pohjoispuolitse tietä Kiinaan ja Intiaan, ja hänen laivansa ehkä pääsivät Novaja Semljahan saakka (Maant. ja löytör. 1. 427). Mutta kun samaan aikaan väylä Afrikan ympäri löydettiin, niin ei Portugalista sen koommin yritetty etsiä koillista tietä. Seuraavan yrityksen tekivät Englantilaiset.