Lontoossa muodostettiin v. 1549, etupäässä Sebastian Cabotin toimesta, yhdistys »Englantilaisille tuntemattomien maitten, seutujen ja saarien etsimiseksi». Yhdistystä aljettiin sanoa »Kauppiasseikkailijain komppaniaksi» (Merchant Adventurers) ja myöhemmin »Moskovan komppaniaksi». V. 1553 lähetettiin kolme laivaa Hugh Willoughbyn johdolla purjehtimaan koillisen kautta Kiinaan. Richard Chancellor oli mukana yliluotsina. Retkikunta sai kuningas Edvard VI:lta kirjeitä niitten maitten hallitsijoille, joihin matkalla poikettaisiin.
Hugh Willoughby ja Richard Chancellor.
Tämä retkikunta, jonka lähtöön liittyi suuria toiveita, purjehti Thamesin suistamosta 10 p. toukok. 1553. mutta sen kohtalo muodostui sangen surulliseksi. Laivat kohtasivat Norjan rannalla myrskyisiä säitä ja kaksi niistä, kauan sinne tänne ajeltuaan, näyttää lopulta joutuneen Novaja Semljan rannalle. Sieltä ne purjehtivat Kuolan niemelle Varzina joen suuhun, joka on Murmanin rannalla, ja jäivät siihen talveksi. Mutta kummankin laivan koko väki kuoli talven kuluessa nälkään ja viluun, kuten näkyi Willoughbyn myöhemmin löydetystä päiväkirjasta. Tämäkin osottaa, kuinka vaillinaisia sen ajan retkikuntien varustukset olivat nykyaikoihin verraten.
Kolmas, Chancellorin johtama laiva, oli näistä molemmista eronnut ja laskenut Valkoiseen mereen Vienajoen suuhun. Chancellor oli ensimäinen länsimainen purjehtija, joka pohjanmiesten jälkeen teki tämän matkan, mikäli on tietoja säilynyt. Hän matkusti Vienasta maisin Moskovaan, jossa tsaari Iivana Vasiljevitsh otti hänet mitä parhaiten vastaan, koska hän näytti avaavan uuden kauppatien muuhun Europpaan. Venäjän kauppa oli siihen saakka kulkenut etupäässä Puolan kautta, koska Venäjällä ei ollut omaa satamaa muuta kuin Valkoisen meren rannoilla, eikä sinne siihen saakka ollut vielä kukaan löytänyt. Chancellor möi tavaransa mitä edullisimmin ja osti sijaan turkiksia, hylkeenrasvaa, kuparia ja muita maan tuotteita, jonka jälkeen hän palasi Englantiin. Lontoossa Chancellorin onnistuneet kaupat herättivät suuria toiveita ja seuraavana vuonna hänet lähetettiin uudelleen matkaan ja mukaan kaksi kauppa-asiamiestä, jotka tekivät Venäjän kanssa edullisen kauppasopimuksen. Palatessaan Chancellorilla oli mukanaan Iivana tsaarin lähettiläs, mutta paluumatka oli sangen onneton. Chancellorin neljästä laivasta yksi kärsi haaksirikon Norjan rannikolla, toinen Trondhjemista ulos purjehtiessaan, ja »Bonaventura», jolla Chancellor itse lähettilään keralla oli, tuhoutui Skotlannin itärannalla. Chancellor hukkui, mutta lähettiläs pelastui. Se oli Moskovan komppanian alku. Englannista kehittyi sitten Vienan suuhun sangen vilkas ja tuottava kauppaliike, joka menetti merkityksensä vasta sen jälkeen, kun Venäjä oli Ruotsilta anastanut Itämeren rantamaakunnat.
V. 1556 Kauppias-seikkailijat lähettivät Stephen Burroughin jatkamaan koillisväylän tutkimista. Burrough saapui Vaigatshin saarelle ja purjehti sen ja Novaja Semljan [Vienan Karjalaiset sanovat Novaja Semljata »Uudeksi maaksi». Se on monellekin heistä tuttu hylkeen- ja mursunpyyntiretkiltä.] väliseen salmeen, jota vielä toisinaan sanotaankin Burroughin salmeksi. Mutta Kaara-mereen hän ei päässyt tunkeutumaan, hänen täytyi palata Kolmogroon Vienan suuhun ja olla siellä talvea.
Vienan kaupan oiva kehitys vaikutti, että koillisväylän tutkiminen nyt sai jonkun aikaa levätä. Venäjälle saapui englantilaisia kauppa-asiamiehiä, jotka talven kuluessa ostivat valmiiksi tavarat, niin että laivat heti Vienaan tullessaan saivat täydet kuormat. Vasta v. 1580 Kauppias-seikkailijat jälleen lähettivät kaksi pientä laivaa, toisen 40, toisen 20 tonnin vetoisen, Kiinaa etsimään. Kapteenit Arthur Pet ja Charles Jackman eivät säikähtäneet tehtävän suuruutta ja keinojen vähyyttä, he yrittivät monta kertaa tunkeutua Kaara-mereen, mutta turhaan, jäät sulkivat tien. Suurempi aluksista pääsi onnellisesti kotimaahan, mutta pienempi Norjassa talvea vietettyään katosi Islannin matkalla.
Hollantilaisten retket.
Englannista ei tämän jälkeen tehty moneen aikaan yritystä, mutta sitä uutterammin alkoivat vuorostaan Hollantilaiset etsiä koillisväylää. Hollantilaisten ensimäinen matka maanosamme pohjoisosiin tapahtui v. 1565 ja silloin perustettiin Kuolaan kauppa-asema. Oliver Brunei matkusti sieltä Vienaan ja sai Englantilaisten vastarinnasta huolimatta Venäjällä hyviä kauppaystäviä. Mutta hänkään ei päässyt Kaara-mereen tunkeutumaan, vaan menetti Petshoran suulla sekä laivansa että tavaransa. Hollannissa koillisväylä siitä huolimatta alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, ja varsinkin Enkhuysenin kaupungissa ryhdyttiin innolla sitä etsimään. V. 1594 varustettiin kaksi laivaa, joita johtivat Cornelis Nain ja Brant Tetgales, ja Amsterdamissa varustettiin kolmas, jota johti Willem Barents, etevä purjehtija ja oppineempikin kuin sen ajan kapteenit yleensä. Neljänneksi joukkoon liittyi pieni terschellingiläinen kalastajavene. Kesäkuun lopulla 1594 kaikki nämä alukset saapuivat Kildiniin (Kilttusuoloon) Kuolan rannalle, sovittuun yhtymäpaikkaan, mutta siellä tiet erkanivat; Enkhuysenin laivat suuntasivat Vaigatshin pohjoisrannalle, Barents taas purjehti aivan uusia teitä. Hän koetti päästä Kaara-mereen Novaja Semljan pohjoispuolitse, mutta kohtasi kovin paljon jäitä, eikä hän urhean pitkällisen taistelun jälkeen päässyt saaren pohjoispäätä kauemmaksi. Barents laski siis eteläänpäin ja tapasi Vaigatshin lounaispuolella muut kapteenit, jotka niinikään olivat kääntyneet takaisin. He olivat pujottautuneet Jugor salmen kautta, joka on Vaigatshin ja mannermaan välillä, ja päässeet hyvään matkaan Kaara-mereen, mutta lopulta heidän kuitenkin täytyi kääntyä takaisin. He väittivät käyneensä aina Obin suistamon edustalla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Lähdettiin kaikin kotomatkalle ja saavuttiin syyskuun lopulla Hollantiin.
Tetgalesin laivalla oli ollut mukana Jan van Linschoten, Intian kaupan paras silloinen tuntija, ja tämä antoi yrityksestä semmoisen lausunnon, että muka koillisväylän toiveet olivat osottautuneet hyviksi. Kauppiaat sen vuoksi varustivat seuraavaksi vuodeksi koko joukon suuremman yrityksen. Seitsemän laivaa lähti liikkeelle, Nain, Tetgales ja Barents mukana, ensiksi mainittu yhteisenä ylijohtajana. Pienimmän laivoista piti palata takaisin Kap Tabinin luota, kun laivasto oli onnellisesti päässyt sen ohi. Tätä nientä, joka oli Kaara-meren itäpuolella ja joka siis vastasi nykyistä Jalmalniemimaata. luultiin matkan vaikeimmaksi kohdaksi. Kun olisi sen ohi päästy, niin olisi loppumatka Kiinaan sitten lyhyt ja helppo. Silmäys karttaan osottaa, kuinka peräti väärä otaksuma tämä oli.
Laivasto lähti matkaan heinäkuussa 1595. Vähän enemmän kuin parin viikon kuluttua oltiin Jugor salmessa, mutta se oli täynnään suunnattomia jääröykkiöitä. Tutkittiin salmen oloja sekä maalta että veneillä, mutta huomattiin aivan mahdottomaksi tunkeutua sen kautta Kaara-mereen, ja lopulta koko laivasto päätti viisaimmaksi palata takaisin. Siten päättyi tämä suuri yritys, josta oli niin paljon toivottu. Kaara-meri epäilemättä on suurin vaikeus, mitä on koillisväylällä voitettavana, sillä kylmä napavirta ahtaa sen niin täyteen jäitä, että se harvoin on kesälläkään sulana, ellei edullinen tuuli jääkenttiä hajoita. Aasian pohjoisrannikolla siitä eteenpäin on loppukesällä laivalla kuljettava rantasula. jonka Siperian suurien jokien lämmin vesi sulattaa. Mutta tuo ranta on niin suunnattoman pitkä, ettei koillisväylää ole »Vegan» jälkeen kukaan purjehtinut. Kaikki nämä seikat tulivat kuitenkin vasta A.E. Nordenskiöldin kuulun matkan kautta tunnetuiksi.