Maantiede ja löytöretket 2

by Into Konrad Inha

Huolimatta tämän matkan huonosta onnistumisesta päättivät Amsterdamin kauppiaat hartaista kehotuksista seuraavana kesänä tehdä vielä uuden yrityksen. Barents oli yhä vakuutettu siitä, että parhaat menestyksen mahdollisuudet olisi Novaja Semljan pohjoispuolitse. Toukokuussa 1596 lähti Amsterdamista kaksi laivaa, Barents mukana luotsina. Tästä matkasta, joka on napatutkimuksen kuuluimpia, kerromme seuraavassa tarkemmin.

Huippuvuoret löydetään.

Barents oli edellisillä matkoilla osottanut enemmän rohkeutta ja tarmokkaampaa jäykkyyttä koillisväylän etsimisessä kuin kukaan muu; helppo oli siis arvata, ettei hän tällä kertaa, kun Enkhuysenin varovaisemmat purjehtijat eivät olleet matkassa, vähällä luopuisi taistelusta.

Barents suuntasi nyt lännempää reittiä ja löysi 11 p. kesäk. Karhusaaren, joka on Huippuvuorien ja Ruijan puolivälissä. Saarella koottiin linnunmunia ja tapettiin suurella vaivalla jääkarhu, josta se sai nimensä. Kesäk. 19 p. nähtiin suuri maa. joka terävistä vuoristaan sai Huippuvuorien nimen. Molemmat laivat tutkivat pitkän kaistaleen sen länsirannikkoa, kunnes jäät pakottivat palaamaan Karhusaareen. Siellä Jan Rijpin laiva erosi ja lähti Huippuvuoria tutkimaan. Hemskerken laiva taas, jolla Barents oli, lähti itään. Heinäk. 11 p. nähtiin Kaninin niemi, viisi päivää myöhemmin Novaja Semljan länsirannikko, mutta sen edustalla oli niin paljon jäitä, että kului lähes kuukausi, ennenkuin oli saavutettu saaren pohjoiskärki. Tällä kertaa päästiin sen sivu ja lähdettiin purjehtimaan itärantaa pitkin eteläänpäin. Nykyisin tiedämme, että itäranta on länsirantaa paljon kylmempi, sillä sitä myöten kulkee kylmä napavirta, länsirantaa taas lauhduttaa vielä Golfvirran henkäys. Ei siis ole kumma, että Barentsin pian täytyi etsiä sataman suojaa ajojäitä vastaan; ja nämä sitten kokonaan sulkivat sataman, niin ettei laiva voinut liikahtaa paikaltaankaan. Tämä tapahtui 26 p. elokuuta. »30 p. elokuuta alkoi jää kovan lumipyryn aikana ahtautua laivan ympärille», kirjottaa alaperämies Gerrit de Veer, joka julkaisi kertomuksen tästä matkasta, »ja jää kohotti laivaa, niin että sen kaikki saumat rytisivät. Näytti siltä, kuin se musertuisi tuhansiksi kappaleiksi, ja tämä oli niin hirveätä nähdä, että hiukset nousivat pystyyn. Sitten laiva vielä kerran joutui samanlaiseen vaaraan, jäätä tunkeutui sen alle, nostaen sen ylös kuin konevoimalla.» Liitokset rytisivät niin pahasti, että päätettiin viisaimmaksi viedä maalle ruokatavarat, purjeita, ruutia, luoteja, pyssyjä ja muita aseita, sekä rakentaa teltta tai maja suojaksi lunta ja karhuja vastaan. Parin päivän kuluttua löydettiin ei aivan kaukaa joki, jossa oli suolatonta vettä, meren rannalta ajopuita ja peuran jälkiä. 11 p. syyskuuta lahti oli niin täynnään suuria jäälauttoja, jotka pusertuivat yhä vahvemmiksi röykkiöiksi, että Hollantilaiset ymmärsivät ei sen koommin pois pääsevänsä. He päättivät suojaksi pakkasta ja petoeläimiä vastaan rakentaa niin suuren huoneen, että kaikki mahtuisivat siihen asumaan, sekä sitten hylätä laivan, jonka tila kävi päivä päivältä epävarmemmaksi. niin ettei siinä enää ollut hauska asua. Onneksi oli rannalla niin runsaasti ajopuita, että niitä riitti sekä huoneen rakentamiseksi että vielä polttopuiksikin. Ne olivat merivirtain tuomia. Siperian jokien kevättulvalla mereen purkamia puita, joita on melkein kaikilla Jäämeren rannoilla.

Ensimäinen talvi napamaissa.

Se oli ensi kerta, kun europpalainen retkikunta vietti talvea napamaissa, keskellä Jäämerta, ellemme lukuun ota pohjanmiehiä, joiden ehkä täytyi useinkin jäädä pyyntimailleen talveksi. Näillä seitsemällätoista hollantilaisella ei sen vuoksi ollut käsitystä eikä kokemusta siitä, mitä talvenvietto napamaissa merkitsi; mutta ihmeteltävän kärsivällisesti he kestivät kohtalonsa, eikä pitkän talven kuluessa tapahtunut ainoatakaan kapinayritystä.

Jääkarhuja alkoi olla hyvin runsaasti, ja tuon tuostakin ne tulivat vieraisiin. Moni sai hengellään maksaa uteliaisuutensa, meriväki otti nahkat, mutta ei lihasta huolinut, koska se muka oli epäterveellistä. He söivät mieluummin suolattua lihaa, mutta siitä olikin seurauksena, että keripukki pian alkoi tehdä tuhojaan. Syyskuun 24 p. ruvettiin huonetta rakentamaan. Se tehtiin kaikella huolella ja päällystettiin laudoilla, jota varten laivan keula- ja peräkajuutat revittiin. Lokak. 2 p kurkihirsi pantiin. Eräänä päivänä kova luodetuuli puhalsi meren jäättömäksi, niin pitkältä kuin silmä kantoi, mutta lahdesta jäät eivät lähteneet, vaan kohottivat laivaa vielä muutaman jalan entistä korkeammalle, niin että hollantilaisten mielestä lahti mahtoi olla jäässä pohjiaan myöten, vaikka siinä oli vettä kolme ja puoli syltä. Lokak. 12 p. talo oli siksi valmistunut, että siinä voitiin yötä viettää, ja 21 p. vietiin suurin osa ruokatavaroista, talouskaluista ja muista tarpeista maihin, sillä aurinko alkoi olla niin matalalla, että napayö piakkoin alkaisi. Katolle rakennettiin savupiippu, majaan ripustettiin hollantilainen kello, seinille rakennettiin makuu!averit ja tynnöristä tehtiin kylpyamme, sillä lääkäri oli käskenyt kylpeä uutteraan, se kun muka oli paras keino miehistön terveyden säilyttämiseksi. Talven aikana satoi suunnattoman vahvalta lunta, maja aivan hautautui sen sisään, niin että täytyi ulos inentäissä kaivaa lumeen pitkä käytävä; mutta huone sen kautta kävi paljon lämpöisemmäksi. Öisin majan asukkaat kuulivat. kuinka ensiksi karhut ja sitten ketut koettivat kiskoa katosta lautoja irti, huoneeseen päästäkseen. Majan asukkaat sen vuoksi alkoivat kiivetä savupiippuun, josta he kuin vahtimajasta saattoivat ampua ja karkottaa pedot. He rakensivat myös satimia ja saivat niillä koko joukon naaleja (napakettuja), joiden kallisarvoinen nahka oli mitä parhain suoja pakkasta vastaan, liha hyvä ruuan apu. Hollantilaiset pysyivät kaiken aikaa reippaalla mielellä ja napayön synkeyttä koetettiin kaikenlaisella ratolla vähentää. Mutta toisinaan kävi pakkanen majassakin hyvin tuntuvaksi, kun tuuli tunki savun sisään, niin ettei voitu valkeaa pitää, ja silloin muodostui seinille tuumaa vahva jää. Joka toinen päivä saivat miehet puolen mittaa sherryviiniä mieheen, mutta se oli aina sulatettava, ennenkuin sitä saattoi juoda.

»Joulukuun 7 p. nousi ankara koillismyrsky ja pakkanen kävi sietämättömäksi. Emme tienneet, miten suojella itseämme sitä vastaan, ja meidän tästä keskustellessamme muuan ehdotti, että tässä hädässä tehtäisiin tuli kivihiilistä, joita olimme tuoneet laivasta maalle. Iltapuoleen siis teimme suuren hiilitulen, joka lämmittikin tavattomasti, mutta me emme ajatelleet seurauksia, sillä kun lämpö tuntui erinomaisesti jokaista virkistävän, niin tahdoimme käyttää sen niin tarkoin kuin mahdollista ja tukimme kaikki reiät, savupiipunkin, jonka jälkeen asetuimme kukin vuoteeseemme ja lämpöisestä hyvillä mielin juttelimme keskenämme. Mutta jonkun ajan kuluttua alkoi toinen toisensa jälkeen tuntea huimausta. Huomasimme sen ensimäiseksi eräässä toverissamme, joka oli sairaana ja sen vuoksi helpommin hädänkin tunsi. Me toiset hätäännyimme nyt pahasti, miehet hyökkäsivät savutorvea aukaisemaan, muuan aukaisi oven, mutta vaipui paikalla tunnottomana lumelle. Riensin ulos ja löysin hänet pyörtyneenä. Juoksin takaisin huoneeseen hakemaan etikkaa, jolla hieroin hänen kasvojaan, kunnes hän jälleen tointui. Kun olimme kaikki jälleen toipuneet, niin kapteeni antoi jokaiselle vähän viiniä vahvistukseksi.»

»Joulukuun 11 p. oli selkeä sää, mutta niin kova pakkanen, että se, joka ei ole sitä tuntenut, tuskin minua uskoisi. Jalkineemmekin jalassamme jäätyivät, niin että ne olivat kovat kuin sarvi ja sisäpuoleltakin jään peitossa, ja niitä oli mahdoton käyttää. Vaatteemme olivat huurteesta ja jäästä aivan valkoiset. Joulukuun 25 p., joulupäivänä siis, raivosi myrsky samoin kuin edellisinäkin päivinä. Ketut kerrassaan piirittivät majamme, ja muuan merimiehistä sanoi sitä huonoksi enteeksi. Kun häneltä syytä kysyttiin, niin hän vastasi: 'Siitä syystä, kun ne eivät ole padassamme taikka vartaassa, joka olisi hyvä enne'.»

Vuosi 1596 oli ollut tavattoman kylmä, eikä vuosi 1597 paremmin alkanut. Lumimyrskyt ja kovat pakkaset pakottivat hollantilaisia huoneessaan pysymään. Tämä ei kuitenkaan estänyt heitä viettämästä »Kolmen kuninkaan juhlaa». »Pyysimme tämän johdosta kapteenilta», kertoo Gerrit de Veer. »että kaikessa surkeudessamme saisimme vähän huvitella, ja siihen tarvitsimme vähän viiniä. Meillä oli kaksi naulaa nisujauhoja. ja siitä leivoimme leipäsiä öljyn keralla. Sitä paitsi sai jokainen meistä hienon biskitin. jonka kastoimme viiniin ja sitten söimme, ja nyt meistä tuntui aivan siitä, kuin olisimme olleet kotona sukulaisten ja tuttavien keskellä. Me huvittelimme kelpo lailla ja vahvistuimme ja reipastuimme siitä. Arvalla sitä paitsi valitsimme kuninkaan, ja ylitykkimestaristamme tuli Novaja Semljan herra, maan, joka on kahden meren välillä ja runsaasti kahtasataa penikulmaa pitkä.»