Tammikuun 21:n päivän jälkeen ketut alkoivat kadota ja karhuja taas olla entistä enemmän. Päivät kävivät nyt yhä pitemmiksi ja merimiehet saattoivat ruveta vähän ulkona liikkumaan. 24 p. kuoli toinen merimies — ensimäinen oli kuollut heti syksyllä — pitemmän aikaa sairastettuaan ja hänet haudattiin lumeen. 28 p. oli sangen kaunis sää ja kaikki menivät ulos raitista ilmaa hengittämään, juoksemaan ja lumipallosille, jonka kautta kangistuneet jäsenet hiukan pehmenivät: kaikki nimittäin olivat kovin ränstyneet ja keripukista niin voimattomia, että majaan puita kannettaessakin täytyi monta kertaa levähtää. Maaliskuun alussa meri monta päivää kestäneen myrskyn ja lumituiskun jälkeen oli melkein vapaana jäistä, mutta kun pakkanen ja myrsky edelleenkin pitivät puoliaan ja laivakin sitä paitsi oli yhä kiinni jäissä, niin ei ollut lähtöä ajattelemistakaan. Mutta tarkastettaessa huomattiin laivan muutoin olevan jotenkin hyvässä kunnossa.
Toukokuun alussa merimiehet alkoivat olla levottomia ja kysyivät Barentsilta, eikö hän piakkoin aikonut ruveta kotimatkaa ajattelemaan. Tämä vastasi, että vasta kuukauden lopulla voitiin ryhtyä valmistuksiin; ellei laivaa silloin saatu irti lähtemään, niin täytyi lähteä isolla veneellä ja luupilla. Ja toukok. 20 p. näitä ruvettiinkin lähtökuntoon varustamaan. Kun luuppi oli korjattu, purjeet kuntoon laitettu, niin molemmat veneet työnnettiin vesille ja niihin vietiin ruokatavarat ja muut tarpeet. Barents kirjotti matkan tarkotuksesta ja vaiheista kertomuksen, jonka hän ripusti majan savupiippuun kiväärinkoteloon suljettuna. 13 p. kesäk. 1597 lähdettiin molemmilla veneillä kotomatkalle. Meri oli sula ja tuuli hyvä. Itärantaa kuljettiin ensiksi Novaja Semljan pohjoispäähän Oranjan saarille ja sieltä jatkettiin matkaa etelään päin pitkin saaren länsirantaa, taistellen kaiken aikaa vaaroja ja vaikeuksia vastaan. »20 p. kesäk. Claas Andriez oli hyvin heikkona ja näimme selvään, ettei hän enää kauaa kestäisi. Ison veneen johtaja tuli sen vuoksi luuppiimme ja sanoi, että Claas Andriez oli sangen huonona, johon Barents vastasi: 'Minusta tuntuu, kuin ei minullakaan enää olisi monia aikoja elettävää!' Me emme tienneetkään, että Barents oli niin sairas, sillä meidän istuessa ja keskustellessa keskenämme hän tarkasti pientä karttaa, jonka minä olin retkestämme tehnyt. Vihdoin hän laski kartan kädestään ja sanoi: 'Gerard, anna minulle vähän juotavaa'. Juotuaan hän kävi niin heikoksi, että silmät kääntyivät nurin, ja hän kuoli niin äkkiä, ettemme edes ennättäneet kutsua kapteenia, joka oli toisessa veneessä. Willem Barentsin kuolema suretti meitä syvästi, sillä hän oli johtajamme ja ainoa luotsimme, johon olimme kaiken luottamuksemme asettaneet; mutta me emme voineet estää Jumalan tahtoa, ja tämä ajatus meitä jonkun verran rauhotti.» Siten kuoli mies, jonka nimi on Hollannin purjehtijain joukossa kunniakkaimpia, joka enemmän kuin kukaan ennen häntä oli Pohjois-Jäämeren salaisuuksia paljastanut.
Jatkaessaan matkaa etelää kohti pitkin Novaja Semljan länsirantaa hollantilaisten tuon tuostakin täytyi vetää veneensä jääkenttäin poikki, jotka tosin usein aukenivat heidän edessään, mutta usein sulkeutuivatkin ja ainiaan uhkasivat musertaa veneet. He kärsivät nälkää ja janoa, mutta saapuivat lopulta Kap Nassauhin. joka on pohjoissaaren länsirannalla. Kun he erään kerran taas kiskoivat venettään jääkentän poikki, niin jää murtui, osa ruokavaroista menetettiin ja miehet olivat vähällä hukkua. Kaikenlaisien vastuksien keskellä oli kuitenkin toisinaan hyväkin onni. Ristisaarelta löydettiin seitsemänkymmentä sorsan munaa, »mutta ei tietty, miten ne saataisiin mukana kulkemaan. Lopulta muuan heistä riisui housunsa, sitoi lahkeet kiinni ja latoi munat niihin, jonka jälkeen kaksi miestä kantoi housuja seipäässä ja kolmas kantoi pyssyä olallaan. Siten he palasivat oltuaan poissa kaksitoista tuntia, niin että veneissä jo luulimme jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Munat olivat sangen tervetulleita ja maistuivat mainioilta.» Heinäkuun 11 p:stä oli meressä vähemmän jäitä. 28 p. kohdattiin Pyhän Laurentin lahdessa lähellä saaren eteläpäätä venäläisiä, joihin oli jo Vaigatshissa edellisenä vuonna tutustuttu, ja näiltä saatiin koko joukko ruuan apua. Eräästä paikasta he rannalta löysivät kuirimoa eli keripukkiruohoa (Cochlearia officinalis), jonka lehdet ja siemenet ovat erinomainen lääke keripukkia vastaan. He söivät sitä, minkä löysivät, ja melkein paikalla tunsivat yrtin parantavan vaikutuksen. Ruokavarat kuitenkin alkoivat olla melkein lopussa: jäljellä oli vain hyvin vähän leipää eikä lihaa juuri ensinkään. Matkaa lyhentääkseen he sen vuoksi päättivät laskea ulos merelle, toivoen tapaavansa Venäjän rannalla kalastaja-aluksia, joilta saataisiin apua. Tämä toivo ei pettänytkään. Sankassa sumussa veneet sitten erosivat, eivätkä toisiaan tavanneet, ennenkuin Kilttusuolossa, Kuolan vuonon suulla. Kuolassa sattui parallaan olemaan laivoineen Jan Rijp, josta oli edellisenä vuotena erottu Karhusaaressa, ja pelastus oli nyt varma. Rijp hämmästyi, kuullessaan heidän suunnattoman pitkän ja vaarallisen venematkansa; he olivat kulkeneet noin 2,200 kilometriä seitsemässäkymmenessäkolmessa päivässä. Saatuaan muutaman päivän levätä ja tervettä ravintoa palaavat merimiehet olivat aivan ennallaan. 17 p. syyskuuta Rijp lähti Kuolasta ja 1 p. marrask. päästiin onnellisesti Amsterdamiin. »Meillä oli yllämme», sanoo Gerrit de Veer, »samat vaatteet kuin Novaja Semijassakin ja päässä valkoinen ketunnahkalakki. Tässä puvussa astuimme siihen taloon, jossa Pieter Hasselaer asui, Amsterdamin neuvoston jäsen ja meidän ja Jen Rijpin laivan päävarustaja. Hän hämmästyi tavattomasti meidät nähdessään, sillä meitä oli jo kauan pidetty kuolleina.» Haaksirikkoisten kertomus seikkailuistaan herätti kaikkialla mitä suurinta huomiota. De Veer julkaisi seuraavana vuonna matkakertomuksensa.
Kapteeni Heemskerke teki myöhemmin monta matkaa Itä-Intiaan ja sai surmansa samalla kuin voitonkin taistellessaan Gibraltarin luona Espanjalaisia vastaan melkoisen hollantilaisen laivaston johtajana.
Vasta v. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, kävi jälleen purjehtijoita sillä paikalla, jossa Barents seuralaisineen oli talvea viettänyt; kävijä oli norjalainen kapteeni Carlsen, hänkin tunnettu monista Jäämeri-matkoistaan. Hollantilaisten huone oli napamaan bakterittomassa ilmassa säilynyt niin hyvin, että se näytti vasta rakennetulta. Kaikki oli samassa kunnossa kuin heidän lähtiessäänkin, ja ainoastaan karhut, ketut ja muut napamaan eläimet olivat käyneet paikalla utelemassa. Majan ulkopuolella oli suuret kasat hylkeen, mursun ja karhunluita. Huoneessa itsessään oli kaikki siinä järjestyksessä kuin hollantilaisten lähtiessäkin ja kaikin puolin de Veerin kuvien kanssa yhtäpitävää. Vuodelaverit olivat seinustalla paikallaan, kello seinässä, pyssyt ja pertuskat niinikään. Carlsen toi mukanaan kaksi kuparikattilaa, maljoja, pyssynpiippuja, talttoja ja viiloja, parin saappaita, kahdeksantoista laukauspanosta, huilun, lukon, tinaisia kynttiläjalkoja, kuparipainokuvien tähteitä ja kolme hollanninkielistä kirjaa, joista eräs oli viimeinen painos Mendozan »Kiinan historiaa», Barents kun juuri oli matkalla Kiinaan. Yksi kirjoista oli purjehdustaidon käsikirja. Nämä esineet joutuivat oston kautta takaisin Hollantiin, jossa ne nyt ovat Haagin merimuseon kalleimpia muistoja. V. 1875 löydettiin osa Barentsin päiväkirjastakin.
Kun Barentsinkaan arvoinen etevä purjehtija ei päässyt Novaja Semljaa kauemmaksi, niin Hollantilaiset päättivät koillisväylän etsimisen toivottomaksi, eivätkä seuraavina aikoina jatkaneet yrityksiä. Seuraavan retken teki englantilainen Henry Hudson.
Henry Hudson.
Henry Hudsonin aikaisemmista vaiheista ei ole mitään tietoa, mutta varmaan hän oli laajalti purjehtinut, sillä häntä pidettiin yhtenä Englannin taitavammista purjehtijoista. Hän lähti toukokuussa 1607 ensimäiselle matkalleen Englannin Kauppias-seikkailijain toimesta ja aikoi purjehtia suoraan navan poikki Kiinaan; häntä ehkä johti Davisin harhaluulo, että muka navalla oli sula meri.
Pienellä laivallaan, jossa oli vain 12 miestä, Hudson purjehti Grönlannin itärannalle ja seurasi sitä pohjoiseen päin. Pohjoisempana ilmanala hänen mielestään todella lauhtui. Mutta äkillinen sään muutos ja kylmät pohjoistuulet piankin osottivat semmoisen harhaluulon perättömyyden. Yhä kauempana pohjoisessa oli sekä Grönlannin rannikolla että ulkona meressäkin niin paljon ajojäitä, että Hudsonin täytyi poiketa yhä enemmän itää kohti, kunnes hän tuli Huippuvuorille, jotka silloin jo olivat tunnetut. Hudson tunkeutui Huippuvuorien pohjoisrannoille saakka, mutta siellä tuli vastaan niin paljon jäitä, että oli mahdoton jatkaa retkeä. Löydettyään saaren, joka luultavasti oli nykyinen Jan Mayen, hän palasi Englantiin. Tämän matkan kautta oli selvään osotettu, että Jäämeren poikki oli turha etsiä tietä Kiinaan ja Intiaan. Matka ei kuitenkaan ollut turha, sillä Hudson toi kotia tiedon Grönlannin ja Huippuvuorien välisen meren erinomaisesta valas- ja mursurikkaudesta, ja paljon valastusretkiä tehtiin myöhemmin niille kulmille.
Mutta englantilainen Moskovan komppania ei vielä luopunut etsimisestä. Seuraavana vuonna Hudson lähetettiin uudelleen matkaan; hänen piti nyt yrittää koillisväylän kautta. Hän purjehti Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliseen Barentsin mereen, mutta siinäkin jäät estivät kauemmaksi pohjoiseen pääsemästä. Seurailtuaan jonkun aikaa Novaja Semljan rantoja Kaara-mereen päästäkseen hän palasi takaisin Englantiin.