Hudson etsii luoteisväylää.
Hudson kääntyi Hollannin Itä-Intian komppanian puolesta v. 1609 etsiessään koillisväylää Kiinaan, Vaigatshin saarelta takaisin, kuten edellä kerroimme, koska hollantilainen laivaväki oli vastahakoista kauemmaksi purjehtimaan. Hän päätti, ennenkuin tyhjin toimin Hollantiin palasi, koettaa onneaan luoteisväylällä, sillä hän oli saanut kuulla Virginian etevimmältä uudisasukkaalta, kapteeni Smithiltä, että muka Amerikan manner oli 40:nnen leveysasteen vaiheilta hyvin kapea, ja että siltä tasalta ehkä löytyisi salmi merestä mereen.
Hudson tuiki rannikon Uudesta Skotlannista eteläänpäin, poikkesi sekä Chesapeake lahteen, jossa silloin jo oli englantilainen siirtokunta, että Delaware lahteen, jonka hän anasti Hollannin omaksi, ja tuli sitten nykyisen New Yorkin seuduille ja Hudson joen suuhun, jossa jo Verrazzano ja varmaan moni muukin purjehtija oli käynyt. Hudson joen alaosa on Albanyyn saakka oikeastaan mereen vajonnut laakso, jonka joki on uurtanut maan ollessa nykyistä paljon korkeammalla. Jokea on sen vuoksi vaikea aluksi huomata joeksi, ja Hudson hyvällä syyllä toivoi, että siitä lähtisi kauan etsitty salmi. Hän nousi sitä Albanyn seuduille saakka, kunnes ei enää voinut olla epäilystä siitä, että toivo nytkin petti. Matkalla tavattiin paljon intianeja, joiden kanssa milloin tehtiin kauppaa, milloin kahakoitiin. Hudson otti maan Hollannin omaisuudeksi, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Manhattan saarella, nykyisen suurkaupungin tilalla, oli hollantilainen kauppa-asema. Hudson sitten aikoi palata Hollantiin, mutta poikkesi matkalla erääseen englantilaiseen satamaan, josta häntä ei laskettukaan matkaa jatkamaan, koska häntä tarvittiin oman maansa palvelukseen. Eikä kauaa kulunutkaan, ennenkuin hänelle varustettiin englantilainen retkikunta, joka lähetettiin luoteisväylää etsimään, tällä kertaa kuitenkin pohjoisempaa, niiltä seuduin, joissa Frobisherin ja Davisin etsiskelyt olivat kesken jääneet. Hudson sai yhden laivan, »Discovery» nimeltään, ja lähti 17 p. huhtik. 1610 viimeiselle retkelleen. Hän kulki Islannin ohi ja näki Heklan purkauksen, purjehti Grönlannin päitse ja laski juhannuksen aikaan Hudson salmeen. Jäiden keskitse, nähden maata milloin toiselta, milloin toiselta puolelta, hän pyrki eteenpäin, nimitellen saaria, niemiä, lahtia. Vihdoin avautui Hudson lahti, ja purjehtija, luullen vihdoinkin tulleensa kauan etsittyyn Etelämereen, nimitti sen >>Jumalan suuren armon lahdeksi». Lahden taikka sisämeren itärantaa seuraillen »Discovery» kulki etelää kohti, kunnes Jamesin lahdessa tuli eteen umpimutka. Hudson purjehti lahdessa edestakaisin etsien salmea länttä kohti, mutta ei sitä löytänyt, ja 10 p. marrask. hänen laivansa jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi ilman riittäviä valmistuksia jäädä tähän ylen kolkkoon ja autioon seutuun talvea viettämään. Ruokavarat loppuivat, ainoastaan vähän kalaa ja lintuja voitiin saada paikkakunnalta, ja vihdoin laivalla syttyi kapina. Kun jäät lähtivät ja laiva saattoi lähteä kotomatkalle, niin kapinoitsijat pakottivat Hudsonin yhdessä muutamien hänelle uskollisina pysyneiden keralla menemään veneeseen, joka jätettiin oman onnensa nojaan. Kapinalliset sitten purjehtivat laivalla kotiin. Kotomatkalla pari heistä menetti henkensä taistelussa eskimolta vastaan, joilta arvatenkin koetettiin ryöstää ruokavaroja; yksi kuoli nälkään ja jäännös saapui syyskuussa Englantiin, jossa vankeus sitä odotti. Hudsonista ja hänen tovereistaan ei koskaan saatu mitään tietoja, mutta taruissa hänen maineensa eli kauan Uuden Hollannin siirtokunnissa. Hän oli aikansa etevimpiä purjehtijoita ja edisti suuresti Pohjoisen Jäämeren ja sen rajaseutujen tuntemista.
Hudson lahden löytö herätti uusia toiveita. V. 1612 purjehti Thomas Button sinne samalla laivalla kuin Hudson ja tutki lahden rannat aina Nelson joelle saakka. Nelsonin suulla hän vietti talvensa kurjuutta kokien. Etsitty väylä pakeni jälleen tietymättömiin, vaikka toiveet jo olivat olleet niin hyvät.
William Baffin.
William Baffin oli jo tehnyt monta Jäämeren matkaa, kun hän v. 1614 kapteeni Bylotin luotsina lähti Hudsonin työtä jatkamaan. Huolimatta jääesteistä purjehdittiin Hudson salmi ja tutkittiin varsinkin sen luoteispuoleisia rantoja, sekä tehtiin kaiken aikaa tarkkoja vuorovesihavaintoja, koska vuorovesistä olisi pitänyt saada varmoja viittauksia edessä olevasta merestä, jos salmea oli olemassa. Baffin laati tarkan kartan rannikosta ja määräsi paikat tähtitieteellisten havainnoitten kautta. Pituusasteen määräämiseen hän käytti kuun etäisyyttä. Tutkimuksiensa lopputulokseksi hän lausui, että jos Hudson salmesta jatkui väylä länttä kohti, niin ei se voinut olla muuta kuin kapea salmi; pääväylän täytyi lähteä Davis-salmesta.
Bylot ja Baffin lähetettiin siis v. 1616 uudelleen löytöretkelle »Discoverylla», joka jo oli tehnyt niin monta matkaa samoille vesille. Tällä kertaa tutkittiin koko Baffin lahti aina Smith salmeen saakka, jonka kautta se on yhteydessä napameren kanssa. Bylot ja Baffin kulkivat enemmän kuin 5° Davisin pohjoisinta kohtaa pohjoisemmaksi. Aluksi oli jäistä jotenkin paljon haittaa, mutta kesäkuun lopulla ne nopeaan hajosivat ja matka sujui niin suotuisasti, että molemmat purjehtijat luulivat yrityksensä onnistuvan. Mutta lopulta maat kahden puolen lähestyivät toisiaan, niin että näytti olevan edessä umpimutka, ja »Discoveryn» täytyi lahden länsirantoja seuraillen lähteä paluumatkalle. Baffin kulki sekä Jones salmen että Lancaster salmen suitse, mutta ne luultavasti olivat niin täynnä jäitä, ettei niihin voitu laskea. Eivätkä ne missään tapauksessa tarjonneet niin tilavaa väylää, kuin näissä jäisissä merissä olisi ollut tarpeen, jotta sitä olisi voitu kaupan tienä käyttää. Baffin oli sen vuoksi mielestään ratkaissut luoteisväylä-kysymyksen ja osottanut, ettei Atlantinmerestä ollut Tyyneen mereen semmoista väylää, joka olisi kauppatieksi pätenyt. Hän ei kehottanut etsiskelyä jatkamaan. Lopun ikäänsä hän palveli brittiläistä Itä-Intian komppaniaa ja sai surmansa hyökkäyksessä Ormuzin kimppuun v. 1622.
Jens Munk.
Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin yrityksiä purjehtia Hudson lahden tietä Tyynelle merelle, ennenkuin etsimisestä luovuttiin. V. 1619 lähti sinne tanskalainen retkikunta, jota johti Jens Munk, Tanskan laivaston etevimpiä kapteeneja. Hän oli Novaja Semljan vesillä jo perehtynyt Jäämeren purjehdukseen. Tanskalainen Itä-Intian komppania oli muodostettu v. 1616 ja tämä oli herättänyt kuningaskunnassa halua merentakaisiin yrityksiin. Buttonin retkikunnan vuorovesihavainnot olivat viitanneet siihen, että nykyisen Churchill-joen seuduilla ehkä oli etsitty salmi; niille seuduin siis aiottiin lähteä etsimistä jatkamaan. Munk ensi työkseen tutki Ungava-lahden, joka on Labradorin pohjoisrannalla, ja purjehti sitten lähelle Churchill-joen suuta, jääden sinne talveksi. Mutta retkikunnan kohtalo kävi kovin surkeaksi. Keripukki teki niin kammottavia tuhoja, ettei lopulta ollut elossa muuta kuin Munk itse ja kaksi muuta miestä. Hädin tuskin he pienemmällä laivallaan pääsivät Tanskaan palaamaan. Retken maantieteelliset tulokset olivat vähäiset.
Luke Foxe ja Thomas James.