Enemmän saivat aikaan Luke Foxe ja Thomas Thomas James. James, jotka v. 1631 tutkivat Hudson lahden koko lounaisrannan ja osottivat, että lahti oli kauttaaltaan maan sulkema. Kumpikin johti omaa pientä retkikuntaansa ja vaikka molemmat purjehtivat jotenkin saman reitin, niin eivät he toisiaan tavanneet, ennenkuin olivat työnsä melkein loppuun suorittaneet. Foxe sitten tutki lahden luoteispuolella olevan Foxen kanavan eteenpäin siitä, mistä Bylot ja Baffin olivat takaisin kääntyneet, James taas vietti talvea Hudson lahden eteläosassa siinä lahdessa, joka on hänestä nimensä saanut, kärsien paljon kurjuutta. V. 1632 hänkin etsi salmea lahden pohjoisosasta, saamatta kuitenkaan suuria aikaan. Kumpikin julkaisi matkakertomuksen ja Foxe etevän kartan, jossa Hudson lahti, Baffin Jahti ja välivedet ovat, huomattavan tarkasti piirretyt.
JÄLKIKATSAUS SUURIEN LÖYTÖRETKIEN SAAVUTUKSIIN.
Amerikan löydön jälkeinen vuosisata avasi maailmaa laajemmalta kuin ennen monta vuosituhatta. Keskiaika oli verraten vähän voinut ulottaa maantuntemusta Vanhan ajan näköpiiriä ulommaksi, toisilla kulmilla se oli taantunutkin, länsimaiden kannalta katsoen. Keski-Aasian arot ja Kiina olivat tulleet näköpiiriin. Afrikan länsiranta tutkittu, mutta sen sijaan olivat muhamedilaisuuden voiton kautta Etu-Aasia ja Intian meren maat tulleet melkein kokonaan erotetuiksi länsimaiden yhteydestä.
Joka puolelta tuo ahdas tuntemattomuuden muuri nyt revittiin, ja kaksi kansaa, jotka siihen saakka olivat olleet Europan kansaperheen piintyneimmät koturit, lyhyessä ajassa purjehti kaikki meret, tutki kaikki rannat, niin että maan ja veden suhteet maapallollamme edellä käsitellyn aikakauden lopulla olivat pääpiirtein tunnetut ja Europpa oli saanut yleiskäsityksen maapallomme edellytyksistä ja mahdollisuuksista.
Rohkein ja uraa aukaisevin näistä löytöretkistä oli Columbuksen matka tuntemattoman länsimeren poikki. Hän luuli tulleensa Intiaan, ja hakiessaan suurkaanin maita, Cipangua, Kultaista Khersonnesoa ja tietä Gangeen suistamoon. hän löysi tärkeimmät Länsi-Intian saarista, Etelä-Amerikan koillisrannan ja Keski-Amerikan itärannan; mutta hartaasti etsimäänsä salmea hän ei löytänyt, vaikka olikin vakuutettu sen olemassa olosta ja kuoli siinä lujassa uskossa, että hän oli tullut Intiaan.
Siinä vakaumuksessa, että löydetyt uudet maat todella olivat Aasian itärannalla ja lähellä sen rikkauksia. Espanjan hallitus riensi perustamaan niihin siirtokuntia, saadakseen toimilleen varmat perusasemat. Ei puuttunut meren taa lähtijöitä, vaikka merentakaiset maat tuottivatkin pettymyksiä ja tropiikin petollinen luonto sorti lukemattomia varhaiseen hautaan. Haitista tuli aluksi Espanjalaisten päämaa, mutta pian vei Cuba siltä voiton. Ja Länsi-Intian kaikkikin saaret jäivät varjoon, kun mannermaan kehittyneemmät, metalleista rikkaammat ja valkoisten asuttaviksi paljon sopivammat maat löydettiin ja vallotettiin.
Uudella mannermaalla yritettiin ensiksi perustaa siirtokuntia Venezuelan rannikolle, jossa varsinkin Ojeda hukkaan kulutti varoja ja ihmisiä, sitten paremmalla menestyksellä Panaman kannakselle, vaikka ihmishukka siellä oli suunnaton. Balboa kulki kannaksen poikki ja löysi Tyynen meren, ja tämä antoi sekä kannaksen asutukselle että uusille löytöretkille erinomaisen virikkeen. Pedrarias Davilan aikana vallattiin Keski-Amerikkaa aina Nicaraguaan saakka, mutta sitä edemmä ei sille puolelle päästy. Toiset olivat ennättäneet vastakkaiselta puolelta anastaa Nicaraguan pohjoispuolella olevat maat. Fernando Cortes, löytöretkien aikakauden loistavimpia sankareita, oli verrattoman rohkean ja älykkäästi johdetun sotaretken kautta vallottanut Aztekkien suuren valtakunnan ja tehnyt heidän pääkaupungistaan Mexicosta Uuden Espanjan pääkaupungin. Anahuakin ylängön terveellisessä ilmastossa espanjalaiset siirtolaiset menestyivät hyvin ja espanjalainen aines nopeaan vahvistui Mexicossa. Corteksen toimesta vallotettiin sieltä käsin Guatemala ja itse hän teki Yucatanin tyven poikki rohkean retken Honduraaseen. Cortes edisti Mexicon rantain tutkimista pohjoiseen päin ja hänen seuraajainsa aikana vakoiltiin sisämaakin aina Coloradon suureen kanjoniin ja Arkansaaseen saakka. Espanjalaiset Coronadon retkellä ensi kerran tutustuivat prerioihin ja niiden suunnattomiin puhvelilaumoihin. Toiselta puolen, Floridasta käsin, jonka Ponce de Leon löysi, tutkittiin Mexicon lahden rannat, löydettiin Mississipin suu, ja Hernando de Soto teki Floridasta suuren retken sisämaahan, kulkien Mississipin poikki Arkansaan seuduilla, ja hänen kuoltuaan retkikunnan tähteet vielä samosivat länttä kohti Kalliovuorille saakka ja sieltä palattuaan laskivat Mississipin Mexicon lahteen.
Francisco Pizarro ja Diego Almagro purjehtivat Panamasta etelää kohti ja löysivät ja vallottivat Perun kultamaan, josta ylänköjen terveellisen ilmanalan ja metallirikkauden vuoksi tuli Espanjalaisten päämaa Uudessa maailmassa. Perun suunnattomat aarteet antoivat tavattoman voimakkaan vauhdin Etelä-Amerikan sisäosien tutkimiselle, siellä kun luultiin vielä rikkaamman maan odottavan sitä, joka ensiksi perille ennättäisi. Almagro teki retken Chileen. Benalcazar vallotti Quiton ja maan siellä Bogotan ylängölle saakka. Gonzalo Pizarro tunkeutui Quitosta Andien poikki Amazonjoelle, jonka Orellana sitten aluksella laski mereen saakka. Welserien asiamiehet Venezuelassa samoilivat sen maan ristiin rastiin ja Gasparo de Quesada nousi Magdalena jokea Bogootán ylängölle. La Plata joki tuli ensiksi tunnetuksi de Soliin matkan kautta, ja kun Peru oli vallotettu, niin retkeiltiin La Plata joelta maan poikki kultamaahan Andien ylängöille, joten nykyinen Argentinakin tuli pääpiirtein tunnetuksi. Brasilian rannikon löysi Vicente Pinzon, mutta Cabral matkalla Itä-Intiaan otti sen Portugalin omaksi. Brasiliasta ei kuitenkaan aluksi tultu tuntemaan paljoa muuta kuin rannat, Amazonijokea lukuun ottamatta, mutta koko pitkä rannikko vähitellen asutettiin. Guayanan olivat Espanjalaiset jo osasta asuttaneet ja arvatenkin ristiin rastiin kulkeneet, kun englantilainen Walter Raleigh saapui sinne Doradoa etsimään. Kun Patagonian rannikko Magalhãesin salmeen saakka ja samoin Chilen rannikko salmesta pohjoiseen päin tuli 16:nnen vuosisadan kuluessa tunnetuksi, niin oli koko tämä valtava maanosa verraten lyhyessä ajassa pääpiirtein tutkittu.
Siitä, mihin Espanjalaiset jättivät Pohjois-Amerikan rannikon tutkimisen, sitä jatkoivat useat muut kansallisuudet. John Cabot Englannista käsin löysi Newfoundlandin ja Uuden Skotlannin rannikon ja luuli hänkin Kiinaan tulleensa. Miten hänen toisen retkensä kävi, siitä ei ole säilynyt mitään varmaa tietoa. Portugalilaiset Cortereal veljekset toivat tiedon Newfoundlandin matalikkojen erinomaisesta kalaisuudesta; ensinnä Portugalilaiset ja vähän myöhemmin Länsi-Europan kaikki kansat alkoivat joka vuosi tehdä sinne kalastusretkiä. Nämä matalikot ovat sitten aikain kuluessa antaneet pyydystäjille paljon enemmän varallisuutta kuin Mexicon ja Perun parhaatkaan vuorikaivokset.- Gomes ja Verrazzano ensimäiseksi purjehtivat nykyisten Yhdysvaltain itärannikon, edellinen Espanjan, jälkimäinen Ranskan palveluksessa. Ranskalainen Jacques Cartier tutki Laurentin lahden rannat ja ensimäiseksi nousi Laurentin jokeen. Kaikki nämä purjehtijat etsivät väylää Tyynelle merelle, mutta turhaan. Englantilaisista purjehtijoista, joilla oli sama päämäärä, tutki Hudson Hollannin palveluksessa joen, joka hänestä nimen sai, ja kotimaansa Englannin palveluksessa Hudsonin salmen ja lahden, jonka perukassa hän. luullessaan jo tehtävän suorittaneensa. sai surkean lopun. Ennen häntä oli Frobisher löytänyt Meta incognitan (Baffinin maan). Hudsonin jälkeen Davis, Baffin ja useat muut purjehtijat tutkivat Pohjois-Amerikan luoteiskulman niin tarkkaan, että 17:nnen vuosisadan alulla jo voitiin melkoisella varmuudella päättää kauppatieksi kelvollista luoteisväylää ei olevan olemassa. Pohjois-Amerikan sisäosat pysyivät tällä aikakaudella vielä salattuina, eteläisimpiä osia lukuun ottamatta. Länsirannikkoa Espanjalaiset ja Francis Drake seurasivat pohjoista kohti aina nykyisen British Columbian rajoille saakka.
Portugalilaiset olivat Keskiajan lopulla prinssi Henrik Purjehtijan alotteesta tutkineet Afrikan koko länsirannikon, ja kun Diaz oli löytänyt Hyvän toivon niemen, niin oli meritie Intiaan samalla avoinna. Mutta vasta Columbuksen matkan jälkeen he lähtivät tätä tietä käyttämään. Vasco da Gama purjehti Malabaar-rannikolle ja laski uljaan retkensä kautta perustukset Portugalin mahdille Intiassa. Matkalla hän poikkesi Afrikan itärannikon satamiin, joissa hän tapasi sangen voimallisen arabialaisen kauppamahdin. Hänen seuraajansa pakottivat sataman toisensa jälkeen tunnustamaan Portugalin ylivallan. Afrikan koko itärannikko joutui siten Portugalin vaikutusvallan alaiseksi, mutta sisämaahan he eivät yrittäneet tunkeutua kauaksi muuta kuin Sotalasta käsin, jonka kohdalla sieltä saapui merenrannalle kultaa, ja vanhan Puntin rannikolta. Marokosta aina Punaisen meren suulle saakka Portugalilaiset vallitsivat mustain maanosan rantoja. He löysivät vihdoin Abessinian vuorimaasta kauan etsimänsä pappikuninkaankin ja saattoivat hänen apunaan vaihtaa miekaniskuja vihattujen maurien kanssa.